Suomen historiaa varhaiskeskiajalta
varhaisin Suomea koskeva tiedossa oleva paavillinen kirje: https://fi.wikipedia.org/wiki/Gravis_admodum
(PDF) Toivo Viljamaa: Suomi maailman kartalle — 1700-luvun käsityksiä Suomesta ja suomalaisista
Kohtalo Idän ja Lännen välissä: Suomi ja suomalaiset varhaisessa historiassa
Historian hämäristä Pähkinäsaaren rauhaan – Suomen turvallisuuspoliittisen aseman pitkä linja
*
Suomi vuodesta nolla Pähkinäsaaren rauhaan[edit | edit source]
Suomen historia – jo ajalta ennen virallista suomalaista eksistenssiä – on ollut osallisuutta siihen suureen kamppailuun, jota on käyty Itämeren ja sen vesiteiden valtiudesta Idän ja Lännen välillä. Suomen heimon kohtalona on ollut olla milloin tämän kamppailun kohteena, milloin taas sen aktiivisena osapuolena, välillä taistelun toisella jos toisellakin puolella – ja väliin molemmin puolin.
*
Johdatus aiheeseen
”Suomen osaa ja suomalaisheimojen osaa Itämeren meripolitiikassa tutkittaessa ei tietääkseni kukaan ole kiinnittänyt huomiota erääseen seikkaan, joka on koko kysymyksen avain, nimittäin laivatyypit, joilla eri kansallisuudet esiintyivät Suomenlahden pohjukan ja vanhimman Vuoksen sekä Neva-joen kautta päästäkseen Novgorodin kimppuun.
Niinkutsutut luostarikronikat erottavat useita eri laivatyyppejä joista raskaimmat ovat varjaagien, suomien ja jäämien (hämäläisten) käyttämät haahdet (saimat, soimet, suomet) sekä vatjalaisten lotjat ja karjalaisten laivat, (kun taaseen) kevyimmät ovat tanskalaisten ja ruotsalaisten viikinkilaivat (oikeastaan suuret veneet), senkat ja soudettavat novgorodilaiset proomut.
Rannikolla ja retkillä jokia myöten sisämaahan olivat jälkimmäiset taktillisesti edullisempia, kun taasen suomalaisheimojen alukset olivat ensimmäisiä avomerenpurjehtijoita jo ennen kuin viikingit noin vuoden 500 tienoilla alkoivat lohikäärmelaivoissaan (drake) ja ”näkinkuoreissaan” (snekka) purjeita käyttää. – Nimitystä drake eivät kronikat tunnet, mutta nimi snekka ilmaisee heti Novgorodin alueelle ilmestyneen laivaston alkuperän
Taistelussa avomerellä olivat snekat voimattomia näitä suurempia aluksia vastaan.
Vuonna 1142 kohtasi esimerkiksi Ruotsin kuninkaan ja piispan laivasto novgorodilaiset kauppiaat Itämerellä. Novgorodilaisilla oli viisi kalleuksilla lastattua lotjaa paluumatkalla Saksasta ja Ruotsin kuninkaalla 60 snekkaa. Taistelussa novgorodilaiset valtasivat kolme ruotsalaista snekkaa ja 150 ruotsalaista kaatui, novgorodilaisten päästessä leikistä suuremmitta vaurioitta.
Novgorodilaisessa valtakunnassa muodostivat suomalaiset heimot osittain vielä johtavan kansallisuuden, vaikka oikeauskoinen kirkko oli kirkkoslavonian kautta edistänyt slaavilaisuuden voittokulkua ja hallinnollisiin toimiin slaaviheimot sloveenit ja kriwitshit olivat saaneet etuoikeuden. Suomalaiset nimet hukkuivat kasteen pyhässä pesussa pois ja he saivat uudet kristilliset nimet, joiden takaa on monesti mahdoton enää suomalaisheimoista tuntea.”
Lähde:
Ilmari Wirkkala: Tuomas piispa ja inkeriläinen Pelkonen. Laivastoyhdistyksen sihteeri Wirkkalan artikkeli julkaistu: Hakkapeliitta No 38/1928, s. 1358-1359.
*
Vuonna 1008
Saagakirjailija Snorri Sturlussonin välittämä varsin luotettava tieto kertoo, miten Olavi Sylikuningas (Ruotsin hallitsija noin 995-1020) karkoitusvuosinaan vuoden 1008 tienoilla teki viikinkiretken luonteisen ryöstöretken Suomen rannikolle. Niin ikään tunnetaan läheltä Norrtäljeä heti kohta vuoden 1020 jälkeen erään Otryggin, Suomessa (a Finlandi) kuolleen henkilön, muistoksi pystytetty riimukivi. Se on vanhin Ruotsista tunnettu tieto maastamme Suomesta.
*
Vuonna 1016
Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan, Olavi Sylikuninkaan (hallitsi n. 995-1020. Olavin lisänimi Skötkonung (sylikuningas) perustunee tulkintavirheeseen; kyseessä lienee alun perin skottkonung eli verokuningas) poika, Edmund Vanha, toimi Ruotsin kuninkaana noin 1050-1060. Olavilla oli vendiläinen jalkavaimo Edla, jonka kanssa hän sai ainakin kaksi lasta, mutta hänellä oli myös kristillisesti vihitty vaimo, Estrid, joka oli slaavi, obotriittien heimoa; hänen kanssaan satuja lapsia olivat Anund Jakob ja Ingegerd, joka avioitui Novgorodin ja Kiovan suuriruhtinas Jaroslavin kanssa. Jaroslav oli Kiova Rusin suuren hallitsijan, Vladimir Pyhän poika. Huomenlahjaksi Ingegerd sai Laatokankaupungin verotuloineen.
Nämä sukuyhteydet itään kertovat varhaisista kaupallisista ja valtapoliittisista intresseistä. Myös kuningas Olavi Sylikuninkaan aikana kiinnitettiin huomiota alueisiin Ruotsista itään. Snorren kertoman mukaan Torgny-laamanni, pitäessään käräjiä Uppsalassa 1016, mainitsi puheessaan Ruotsin kuninkaan Erik Emundinpojan tehneen nuoruusvuosinaan joka kesä ledung-retkiä (sotaretkiä) itään laskien tällöin valtansa alle Suomen, Karjalan, Viron ja Kuurinmaan sekä laajalti ”itäisiä maita”, joiden valloitusten suojaksi hän rakennutti linnoja ja varustuksia.
*
1030-1050
Olavin pojan, Anud Jakobin hallitsijakaudelta noin 1030-1050 tiedetään läheltä Gävleä Hämlingsbystä löydetyn riimukiven tekstin mukaan, miten eräs mies nimeltään Egil oli osallistunut viikinkipäällikkö Frögeirin idänsotaretkeen ja kaatunut Hämeessä (a Tafeistalandi). Ajan laajoista yhteyksistä sekä idän ja lännen rajan mataluudesta pohjolassa kertoo se, että ennen Hämeen retkeä Frögeir oli veljineen palvellut Bysantissa keisarin henkivartiokaartissa.
*
1050-1060
Ruotsin kuningas Emund Vanhan, joka hallitsi valtaistuimella 1050-1060, aika oli riitaisuuksistaan huolimatta merkittävää aikaa kristinuskon vakiintumisessa Ruotsissa. Myös Lounais-Suomessa, etenkin Vakka-Suomessa ja alisessa Satakunnassa, ruumishautaus syrjäytti pakanallisen polttohautauksen siinä määrin 1000-luvun puolivälissä, että sen voi katsoa merkitsevän kristinuskon omaksumista laajasti. Lähetyssaarnaajia lienee jo noihin aikoihin työskennellyt rauhanomaisesti suomalaisten keskuudessa ja mukauttanut kristinuskoa vanhaan pakanauskoon. Sekä Ruotsista että Novgorodista saapuneita lähetyssaarnaajia lienee toiminut Suomessa rinta rinnan tuolloin, kun Novgorod ja Kiova olivat vielä pitkälti skandinaavisia viikinkivaltioita ja kun sukuyhteydet ja muu kanssakäyminen niiden välillä olivat 1000-luvun jälkipuolelle saakka varsin vilkkaat. Idäntien Suomeen tuomista lähetyssaarnaajista kertoo keskeisten kristillisten käsitteiden kuten sanojen pappi, risti, pakana, Raamattu sekä suntio slaavilaisperäisyys ja vakiintuminen myös läntisiin murteisiin. Upplannin vanha hallintojärjestelmä, hundare eli satakuntalaitos, ulottui ehkä tuolloin Kokemäenjoen alueelle, mistä lienee jäänyt muistoksi maakunnan nimi Satakunta. Mahdollisesti kuningas Emund Vanha pyrki laajentamaan Suomen Hundarea pohjoiseen Kvenlandiin (”Naisten maa”, in terram feminarum; Kveenienmaa) vastaavasti, kuin on tietoja taisteluista myös Hämeessä, josta tunnetaan runsaasti rauhattomina aikoina kätkettyjä aarteita, kuten myös puolustautumiseen käytettyjä muinaislinnoja – joita taas rauhanomaisessa Vakka-Suomessa ja Satakunnassa on silmiinpistävän vähän. – Lähde: Suomen valtionpäämiehet, toim. Risto Valjus; Emund Vanhan pienoiselämäkerta.
*
1042
Venäläinen Nestorinkronikka kertoo Novgorodin ruhtinaan Vladimir Jaroslavinpojan tehneen sotaretken Hämeeseen 1042. Kysymys ei vielä silloin ollut lännen ja idän vastakohtaisuuksista Hämeessä, vaan molemminpuolisesta pyrkimyksestä alistaa hämäläiset.
*
Noin 1100
Egilin saagan mukaan Norjan kuninkaan laskuun saamelaisia verottanut päällikkö Torolf Kveldufinpoika, joka asui Lofoottien eteläpuolella Vefsenissä, tuli Ruotsin kuninkaan Faravidin (hallitsija noin 1100-1110) kutsusta Kvenlandiin auttamaan kveenejä, koska karjalaiset olivat hävittäneet heidän maataan. Karjalaiset olivat tunkeutumassa lapinveroapajille, joita siihen asti olivat hallinneet norjalaiset ja kveenit. Nämä tekivät yhdessä retken karjalaisia vastaan tuntureille ja voittivat heidät perinpohjaisesti.
Toisella Torolfin matkalla kuningas Faravidin luo Kvenlandiin he tekivät yhdessä retken Karjalaan ja saivat suuren saaliin. Faravidilla oli 300 miestä ja Torolfilla sata.
*
1120
Suomi mainitaan noin vuonna 1120 Viron ohella (Finladia ja Hestia) eräässä paavia varten laaditussa Ruotsin maakuntien luettelossa ilmeisesti johonkin ruotsalaiseen hiippakuntaan kuuluvana lähetysalueena. – Tanskalainen historiankirjoittaja Saxo kertoo, että ruotsalaisilla oli 1120-luvulla omistuksia idän puolella, ilmeisesti Itämeren takana.
*
1123
Kesällä 1123 teki Novgorodin ruhtinas Vsevolod sotaretken Hämeeseen. Mainittakoon että ruhtinas Vsevolod oli Stenkilin sukua, sen huomattavimman hallitsijan Inge Vanhemman tyttärenpoika. Ruotsin kuningas, Kaarle Sverkerinpoika (kuollut luultavasti 1167) oli äitinsä puolelta kuningas Stenkilin sukuun kuuluneen ylimyksen Maunu Henrikinpojan kerrotan järjestäneen vuoden 1155 vaiheilla kuningas Sverker vanhemman murhan ja surmauttaneen noin 1160 myös hänen seuraajansa Erik Pyhän.
*
1142
Venäläisen annaalin mukaan Sverker (kuninkaana 1130-1156) oli ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka teki retken venäläisiä vastaan; kuninkaalla ja piispalla oli 60 ”näkinkengän” laivasto, kun he tulivat 1142 kauppiaita vastaan. Kauppiaisiin viittaaminen on tulkinnanvaraista, mutta ilmeisesti he olivat gotlantilaisia tai saksalaisia. Kysymyksessä on ruotsalainen ledung-retki, ja se todennäköisesti tehtiin vanhaa viikinkireittiä, joka sivusi Suomen rannikkoa. Itään päin suuntautuminen on ymmärrettävää, koska Sverker oli itä-götanmaalainen eli kotoisin idempää kuin aikaisemmat Ruotsin kuninkaat. Ristiretkipolitiikka alkoikin 1140-luvulla Itämeren piirissä juuri Sverkerin aikoihin. Kahakointiin idässä osallistuivat myös hämäläiset, joiden tiedetään tehneen retken novgorodilaisten intressialueelle Laatokalle samana vuonna 1142, mutta ennen Sverkeriä. –
*
Idän ja Lännen vastakohtaisuutta lisäsi niiden välille syntynyt uskonnollinen raja; Ruotsalaisten käännytys roomalaiskatoliseen uskoon alkoi 800-luvulla ja saatettiin päätökseen 1000-luvulla. Venäläiset omaksuivat 900-luvun lopulla ortodoksisen uskon. Kirkkokuntien välinen vastakohtaisuus ei kuitenkaan ollut aluksi jyrkkää, mutta kärjistyi länsimaisen kristikunnan omaksuman hyökkäävän ristiretki-ideologian vaikutuksesta 1200-luvun alkuun mennessä avoimeksi vihamielisyydeksi. Lähde: Eino Jutikkala – Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 31.
*
1150
Legendojen mukaan kuningas Eerik Pyhä toi kristinuskon Suomeen, vaikka uskottavammin tuoja olikin kuningas Sverker, ja ”tuonti” tapahtui normaalin sotaretken sivutuotteena, ja vuosikin lienee mahdollisesti ollut 1150.
”Monet ruotsalaiset tutkijat suhtautuvat epäillen koko ”ristiretkeen”…
Legendojen kuvaus retken luonteesta on joka tapauksessa virheellinen: retki lienee ollut aikakaudelle tyypillinen ledung-sotaretki, vaikka se saattoikin liittyä ajan yleiskirkollisiin ristiretkihankkeisiin. Retken tavoitteena oli lähinnä liittää Suomi Ruotsin kirkollisen organisaation ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen sekä kerätä Suomesta veroja.
Ristiretkelle on esitetty ajoitusta 1155 tai 1157, mutta se lienee tapahtunut pikemminkin 1158-1159, jos se todella tehtiin Eerikin kuninkuuskautena. Vaihtoehtona on lähinnä vuoden 1150 tienoo. Eerikin retki liittyi jo vuosisataiseen sotaisten retkien traditioon Ruotsista Suomeen.” Lähde: Ari-Pekka Palola ja Anneli Mäkelä-Alitalo: Suomen valtionpäämiehet.
*
1150-luvulla
Kilpailu Itämeren markkinoista kiristyi 1100-luvun puolimaissa kun saksalaiset pyrkivät entiselle slaavilaisalueelle perustamastaan Lybekin kauppapaikasta käsin laajentamaan kauppaansa, asettuivat pysyvästi Gotlantiin ja aloittivat yhteistoiminnan Novgorodin kanssa. Saksalaiskauppa paisui kuitenkin Suomenlahden suunnalla merkittävämmäksi tekijäksi vasta vuosisadan lopulla, ja vasta seuraavalta vuosisadalta on selviä merkkejä siitä, etteivät sen ja ristiretkeilijän edut olleet samansuuntaiset. Lähde: Eino Jutikkala-Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 36.
*
1153
Vuonna 1153 saapui Ruotsiin paavin Pohjoismaihin lähettämä kardinaalilegaatti, englantilaissyntyinen Nikolaus Breakspear (myöhempi paavi Hadrianus IV). Hänen varsinainen tehtävänsä oli Pohjolan kirkkojen järjestäminen, eikä mikään suoranainen lähde puhu siitä, että hän olisi neuvotellut ristiretken järjestämisestä Itämeren toisella puolella asuvia pakanallisia tai puolipakanallisia kansoja vastaan. Tällainen aate oli kuitenkin ilmassa.
*
1156
Ruotsin kuningas Sverker, hallitsijana 1130-1156, murhattiin. Murha tapahtui Alebäckin sillalla lähellä Alvastraa, kun Sverker oli menossa joulukirkkoon. Tekijästä on kolme versiota, mutta ilmeistä on että tekijä oli hänen alaisena, joko tallirenki tai tallimestari, tai sitten kamreeri. Taustalla ehkä tanskalaiset tai tulevan kuninkaan Eerik Pyhän kannattajat.
*
n. 1157 Ensimmäinen ristiretki Turun rannikolle (1154-1157)
Kuningas Erik Pyhän (n. 1120-1160) jälkimaine perustuu pitkälti voitolliseen sotaretkeen, jonka hän legendojen mukaan teki pakanallisia suomalaisia vastaan kääntääkseen heidät kristinuskoon ja saadakseen aikaan rauhan heidän kanssaan. Monet ruotsalaiset tutkijat suhtautuvat epäillen koko ”ristiretkeen”, sen sijaan useimmat suomalaiset tutkijat ovat hyväksyneet sen historialliseksi tosiasiaksi. Legendojen kuvaus retken luonteesta on joka tapauksessa virheellinen: retki lienee ollut aikakaudelle tyypillinen ledung-sotaretki, vaikka se saattoikin liittyä ajan yleiskirkollisiin ristiretkihankkeisiin.
Retken tavoitteena oli lähinnä liittää Suomi Ruotsin kirkollisen organisaation ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen sekä kerätä Suomesta veroja. Ristiretkelle on esitetty ajoitusta 1155 ai 1157, mutta se lienee tapahtunut pikemminkin 1158-1159, jos se todella tehtiin Eerikin kuninkuuskautena. Vaihtoehtona on lähinnä vuoden 1150 tienoo. Eerikin retki liittyi jo vuosisataiseen sotaisten retkien traditioon Ruotsista Suomeen. – Lähde: Suomen valtionpäämiehet ja heidän puolisonsa, kirj. Ari-Pekka Palola ja Anneli Mäkelä-Alitalo.
*
1160
Ruotsin kuningas Eerik Pyhä, hallitsijana 1157-1160, surmattiin.
Legenda kertoo, että Tanskan prinssi Magnus Henrikinpoika – hänkin kuningas Ingen jälkeläisiä – ryhtyi asevoimin tavoittelemaan Ruotsin kruunua ja Eerik jäi häviölle taistelussa Uppsalan (Östra Aros) lähistöllä 18.5.1160, jolloin hänet surmattiin katkaisemalla hänen kaulansa. Kiistatonta on se, että viholliset surmasivat Eerikin ja hänet haudattiin Vanhaan Uppsalaan. Eerikin jäännökset siirrettiin alkuperäisestä hautapaikasta pyhimyslippaaseen 1100-luvun lopulla, ja edelleen 1273 Vanhan Uppsalan tuomiokirkosta Uppsalan nykyiseen tuomiokirkkoon, jossa lipas yhä on tallella. Luiden omistaja oli noin 170 cm:n mittainen ja kuollessaan noin 40-vuotais mies. Hänen kaulansa on katkaistu, mutta varmuutta siitä että kyseessä on Eerik, ei ole. Mahdollisesti osa Eerikin pyhäinjäännöksistä luovutettiin ´myöhemmin Turun tuomiokirkkoon; oletetaan, että siellä säilytettävä ns. kallolaite sisälsi Eerikin leukaluun. –
Jostain syystä Eerikistä tiettävästi tehtiin Ruotsin epävirallinen kansallispyhimys, jollaisena hänet Suomessakin tunnetaan, vaikka Eerikin edeltäjistä Sverker-kuningas teki paljon näyttävämmän uran (26 vuotta) kuin Eerik (n 3 vuotta), ja Sverker oli ”paljon uskonnollisempi ja myönteisempi pyhimyshahmo kuin Suomessa hyvin tunnettu Eerik”. – Lähde: Anneli Mäkelä-Alitalo: Suomen valtionpäämiehet etc.
*
1161
Ruotsin kuningas Maunu Henrikinpoika, hallitsijana 1160-1161, kuoli 1161 sisällissodassa, jossa kärsi tappion Örebrossa, voittaja oli Kaarle Sverkerinpoika, jonka isän kuningas Sverker vanhemman murhan Maunun väitetään järjestäneen 1156.
*
1164
Ruotsalaiset tekivät 1164 venäläisten kronikoiden mukaan hyökkäyksen Laatokanlinnaa (Staraja Ladoga) vastaan, mutta joutuivat peräytymään sieltä ja kärsivät raskaan tappion. Kuningas Kaarle Sverkkerinpojan (k. noin 1167) osuutta tämän sotaretken järjestämiseen ei tunneta tarkemmin. –
*
Kuningas Eerikin retkeä (Suomeen 1150, 1154, 1155, 1157?) ei sotilaalliselta kannalta tarvitse kuvitella sen suuremmaksi yritykseksi kuin mitä ruotsalaiset olivat tehneet idän suunnalle jo aikaisemmin ja tekivät taas vähän myöhemmin; vuodelta 1164 Novgorodin kronikka tietää taas kertoa ruotsalaisten 55 laivalla Laatokanlinnaa vastaan tekemästä hyökkäyksestä. Tällaisia yrityksiä varten ruotsalaisilla oli käytettävissään muutamiksi kesäviikoiksi Itämeren puolisten rannikko- ja saarimaakuntien varustama ns. ledung-laivasto. Sellaisen voimin ei helposti suoritettu pysyvää valloitusta eikä siihen pyrittykään, vaan voitiin kantaa pakkoveroja ja ehkä saada aikaan jonkinlainen höllä liitto- tai riippuvuussuhde, joka voitiin varmistaa esim. panttivankien ottamisella. Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 37.
*
1167
Kuningas Kaarle Sverkerinpika murhattiin, luultavasti 1167, Eerik Pyhän pojan Knut Eerikinpojan toimesta, mutta hänen pojastaan Sverker Kaarlenpojasta tuli aikanaan Ruotsin kuningas.
*
1169
Kaarle Sverkerinpojan murhan 1167 jälkeen Ruotsin kuninkaaksi valittiin todennäköisesti veljekset Burislev ja Kol Johaninpojat. He jäivät lyhtaikaisiksi ja tuntemattomiksi kuninkaiksi. Burilev kuoli tiettävästi 1169, mutta hänen arvellaan saaneen veljensä Kolin kanssa apua Tanskalta heidän taistellessaan Knut Eerikinpoikaa (seuraava kuningas) vastaan, tosin tuloksetta. Burislevin kuolinsyytä ei tiedetä.
*
1172
Paavi Alexander III:n vuoteen 1172 ajoitettu kirje, ”gravis admodum” –bulla, Uppsalan arkkipiispalle, tämän alaisille piispoille ja Ruotsin jaarli Guttormille, mainitsee Suomenmaan. Kirjeen pääsisältönä oli, että suomalaiset aina, kun heitä uhkasi vihollisen sotajoukko, lupasivat säilyttää kristillisen uskon sekä pyysivät hartaasti saarnaajia ja kristillisen lain selittäjiä, mutta sotajoukon vetäydyttyä kielsivät uskon, halveksivat ja ankarasti vainosivat saarnaajia. – Bullassa ruotsalaisia kehotettiin ottamaan haltuunsa suomalaisten ”varustukset”, siis linnat. Siinä ei lähemmin mainita, keitä nuo suomalaisten viholliset olivat, mutta tuskin he olivat muita kuin Novgorodin alaisia karjalaisia ja hämäläisiä. Tämä sotilaspoliittinen ohje osoittaa, että Roomassa ymmärrettiin Ruotsin käyttävän kirkollisen vallan ohella/lisäksi myös maallista valtaa ”Suomessa” (yksi kirjeen vastaanottajista, Jaarli Guttorm, oli Ruotsin laivaston ylipäällikkö), sekä sen seikan, että kyseessä oli ”taistelu idän ja lännen välillä”, ja suomalaisten vihollinen uhkasi nimenomaan idän suunnalta.
Lähde: Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit, s. 43.
Paavin 1172 antama Gravis Admodum –bulla valaisee Varsinais-Suomen, ja etenkin sen itäosan vielä häilyviä suhteita Ruotsiin, joita kuningas Knut Eerikinpojan otaksutaan pyrkineen lujittamaan. Hän rakennutti Ruotsin rannikolle kivisiä torneja vartiolinnoiksi, ja myös Maskun Stenbergan kalliolle pystytetty torni lienee peräisin hänen ajaltaan. Ruotsalaisten otaksutaan ottaneen Knutin hallitessa haltuunsa Aurajoen laakson suomalaisten päävarustuksen Liedon Vanhanlinnan ja vahvistaneen sen rakenteita. Lähde: Pentti Virrankoski: Suomen valtionpäämiehet.
*
1173
Kuningas Kol hallitsi noin 1167-1173. Kol lienee kuollut viimeistään 1173 Itä-Götanmaalla Bjälbon lähellä käydyssä taistelussa, jossa Svean kuninkaaksi valittu Knut Eerikinpoika taisteli Kolia ja Burislevia vastaan ja surmasi heidät. (vert. edellä Burislev).
*
1180-luku
Suomenlahdelle ilmaantui 1100-luvun lopulla uusia kilpailijoita. Saksalaisilla kauppiailla oli säännöllinen yhteys Gotlannin kautta Novgorodiin. Heidän menestyksestään levottomina tanskalaisetkin pyrkivät saamaan tukikohtia Suomenlahdenrannikolta. Menettelytavat olivat nyt toisenlaisia kuin aikaisemmin. Ristiretket muodostuivat hyvin valmistelluiksi sotilaallisiksi yrityksiksi, joiden tarkoituksena ei ollut vain tilapäinen sotilaallinen painostus, vaan pysyvä valtaus. Tämä varmistettiin rakentamalla linnoja vallatulle alueelle ja usein myös siirtämällä sinne luotettavaa väestöä. Suomenlahden eteläpuolella, missä saksalaiset pyrkivät laajentamaan Väinäjoensuulle perustamaansa lähetysaluetta pohjoiseen päin, pyrkimyksenä oli suoranaisen maayhteyden saavuttaminen Venäjälle ja Nevan suun valtaus. Tämä olisi saattanut idän kaupan molemmat pääväylät heidän hallintaansa. Pyrkimykset Suomenlahden pohjoisrannikon valtaamiseen tähtäsivät turkiskaupan hankinta-alueiden valvontaan ja Suomen rannikkoa pitkin kulkevan meriliikenteen valvontaan. Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 40.
*
1187
Karjalaisten hyökkäys Mälarille.
Itämeren itäpuolen pakanat hävittivät 1187 ruotsalaisen Sigtunan kaupungin ja tappoivat Uppsalan arkkipiispan. Eerikinkronikka mainitsee tämän tihutyön tekijöiksi karjalaiset, mutta tämä lähde on tunnetusti epäluotettava. Se on laadittu vasta vuoden 1330 tienoilla Karjalasta käydyn suuren sodan jälkeen, jolloin on tarkoituksenmukaista korostaa ortodoksisten karjalaisten vaarallisuutta. Näiden ei kuitenkaan tiedetä hyökänneen koskaan muulloin Hämettä lännemmäksi, ja meritse tehtynä sotaretki Laatokan rannoilta Sveanmaan sydämeen olisi ollut arveluttavan pitkä ja vaarallinen. Sigtunan polttaneet pakanat luultavasti olivatkin kuurilaisia tai Saarenmaan virolaisia, jotka olivat kuten kuurilaisetkin kuuluisia meritse tekemistään sota- ja ryöstöretkistä.
*
1191
Tanskan sotaretki Suomeen.
Tanskalaiset lähteet kertovat Tanskan kuninkaan Knut Valdemarinpojan tehneen 1191 sotaretken Suomeen, hyvin mahdollisesti Porvoon seudulle, ja G. Kerkkonen kertoo Tanskan saaneen hieman jalansijaa Uudellamaalla. Tämä tietysti kiihotti ruotsalaisia toimimaan Suomessa entistä tehokkaammin.
Paavin bullassa 1193 annettua tietoa kuningas Knut Eerikinpojan (hallitsi 1195 tai 1196) pakanoita vastaan tekemistä sotaretkistä pidetään luotettavina.
Lähde: Suomen valtionpäämiehet, Pentti Virrankoski: Knut Eerikinojan pienoiselämäkerta.
*
1193
Paavin bulassa 1193 annettua tietoa kuningas Knut Eerikinpojan (itäisiä) pakanoita vastaan tekemistä sotaretkistä pidetään luotettavina.
*
1202
Tanskalaisten toinen sotaretki Suomeen 1202. Heidän päätavoitteensa kohdistui Viroon, muta Suomen suunnalla he nähtävästi pyrkivät pureutumaan Viroa vastapäätä Suomenlahden takana sijaitsevalle Uudenmaan rannikolle.
*
1205
Kuningas Knut Eerikinpojan kolme poikaa kaatuivat 1205.
Ruotsin kuninkaallista Peyton Placea;
Sverker Kaarlenpojan isän kuningas Kaarle Sverkerinpojan saatua surmansa 1167 tai 1168 Sverker (s. n. 1165) kerrotaan viedyn sylilapsena Tanskaan äitinsä Thjotta-suvun turviin Kaarle sukulaiset johtajinaan Kol ja Buriselev yrittivät pitää puoliaan vallan anastanutta Knut Eerikinpoiaa vastaan mutta epäonnistuivat. Vasta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin kuningas Knutin kuoltua ja hänen poikiensa ollessa alaikäisiä, Sverker palasi Ruotsiin ja sai 1196 kruunun haltuunsa. Sverkerin asemaa vahvisti avioliitto Knutin jaarlina olleen, mahtavaan itägötalaiseen Bjälbon sukuun kuuluneen Birger Brosan tyttären Ingegerdin kanssa. Kuningas Sverker Kaarlenpojan elämää ja lyhyeksi jäänyttä hallituskautta leimasi valtataistelu Knut Eerikinpoikaa ja hänen sukuaan vastaan. Niinpä vartuttuaan Knutin pojat nousivat norjalaisten tukemina kapinaan kuningas Sverkeriä vastaan. Kolme prinssiä, Eerikin veljiä, kaatui 1205 Älgaråsin taistelussa Länsi-Götanmaalla, mutta Eerik Knuutinpoika itse pääsi pakenemaan Norjaan josta käsin jatkoi sotaa. Prinssien tuho synnytti kestävän vihan vallassukujen välille.
*
1206
Ruotsin kuninkaana vuosina 1196-1210 toiminut Sverker Kaarlenpoika joutui lähinnä keskittymään kruunun puolustamiseen Knut Eerikinpojan poikia vastaan, ja toisaalta hänen sotaretkensä lännenpuolella eivät menestyneet.
Ruotsin idänpolitiikkaa lienee hoitanut hänen aikanaan Jon jaarli, joka haudattiin Linköpingiin 1206, koskapa hänen on kerrottu taistelleen pitkään venäläisiä ja heidän liittolaisiaan inkeroisia vastaan.
*
1208
Lenan taistelu, jossa tanskalaiset auttoivat kuningas Sverker Kaarlenpoikaa, johtajanaan hänen ensimmäisen puolisonsa isä Ebbe Sunenpoika, päättyi kuninkaan täydelliseen tappioon, ja hän joutui pakenemaan Tanskaan. Palattuaan Ruotsiin 1210 Sverker kaatui Gestilrenissä Länsi-Götanmaalla taistelleessaan Eerik Knuutinpoikaa ja folkungien ylimysryhmää vastaan.
*
1209
Paavi Innocentius III:n kirje, ”ex tuarum” –bulla, 1209 Lundin arkkipiispa Andreakselle mainitsee Suomenmaan, tarkoittaen Varsinais-Suomea. Paavi Innocentius III erityisen pyynnön perusteella myönsi Lundin arkkipiispalle erivapauden nimittää Suomeen piispa, joka ei ollut syntynyt laillisesta avioliitosta ja oli siis äpärä.
*
1210
Ruotsin kuningattarena vuosina 1200-1210 hallinnut Ingegerd Birgerintytär kuului maan keskiajan traagisiin kuningattariin, jonka kohtalona oli menettää sukuaan repivissä valtataisteluissa sekä puolisonsa että oma asemansa. Hän yritti turhaan sovitella ristiriitoja, ja 1210 folkungit kääntyivät avoimeen kapinaan Ingegerdin puolisoa, kuningas Sverker Kaarlepoikaa vastaan. Legendan mukaan itse jumala Odin johti Eerik Knutinpojan joukkoja Gestilrenin taistelussa, jossa Sverker sai surmansa, perimätiedon mukaan vävynsä Sune Folkenpojan kädestä. Aviomiehensä lisäksi kuningatar menetti paljon omia sukulaisiaan. Hänen ainoa poikansa Juhana Sverkerinpoika kuitenkin nousi Eerik Knuutinpojan jälkeen 1216 Ruotsin valtaistuimelle ja eli vuoteen 1222 asti.
*
1216
Paavi Innocentius III vahvisti kirjeessään 1216 kuningas Eerik Knuutinpojalle (Knut Eerikinpojan poika) omistuksen hänen edeltäjiensä ”pakanoilta riistämään maahan”, jolla hän epäilemättä tarkoitti Suomea, ja kysymys oli ensisijaisesti kuninkaan isän Knut Eerikinpojan ansioista. Ruotsin valtapiiriin kuului kuitenkin vasta Lounais-Suomi.
Paavi myönsi Ruotsin kuninkaalle oikeuden asettaa Suomeen piispa.
Kirjeen keskeinen viesti on Tanskan ja Ruotsin itävalloituskilpailun kannalta se, että paavi nimenomaan vahvistaen tunnustaa Ruotsin oikeuden sen Suomesta valloittamiin alueisiin.
*
1219
Saksalaisten saavutettua menestystä Itämeren piirissä – heidän alistettuaan valtaansa Liivinmaan lähetysalueen ja tunkeuduttua Viroon – Tanska riensi apajille.
Ruotsin kuningas Juhana Sverkerinpojan vihollinen Tanskan Valdemar aloitti 1219 sotatoimet Viron valloittamiseksi ja voitti pohjoisvirolaiset Tallinnan lähellä. Vastatoimena tälle vasta 19-vuotias Juhana nousi puolestaan 1220 maihin Läänemaan rannikolla, Länsi-Virossa, mukanaan jaarli Karl ja kaksi piispaa ja valtasi Lihulan linnan tukikohdakseen. Kuninkaan palattua Rotsiin Saarenmaan virolaiset valtasivat linnan takaisin vielä samana vuonna, ja kaikki Lihlan puolustajat kaatuivat, muiden mukana jaarli Karl ja Linköpingin piispa Kol.
*
1221
Tilanne Itämeren alueella kuumeni:
Ankara kilpailu Viron ristiretkirintamalla johti mm. väkisin suoritettuihin joukkokasteisiin, sai Suomen itänaapurit, ensisijaisesti novgorodilaiset levottomiksi. Merkkinä tästä on paavin 1221 antama kielto myydä aseita pakanoille, luultavasti karjalaisille, jotka uhkasivat kristinuskon uutta taimistoa Suomessa.
Lännen ristiretkirintama Suomen suunnalla oli siis puolustusasemissa, mutta Novgorod ryhtyi aktiiviseksi ja omaksui länsimaalaisten pakkokäännytys-menetelmät. Vuonna 1227 ruhtinas Jaroslav pani toimeen Karjalassa väestö laajamittaisen pakkokastatuksen. ”Vähältä piti, etteivät kaikki ihmiset tulleet kastetuiksi”, kerskailee Novgorodin kronikka. Tarkoitus oli lujittaa Karjalaa Novgorodiin liittyviä siteitä, ja ne lienevätkin tulleet kiinteämmiksi.
*
1226-1227
Nvgorodin talvihyökkäys Hämeeseen
Talvella 1226-1227 novgorodilaiset tekivät ruhtinas Jaroslavin johdolla hyökkäysretken Hämeeseen, joka kronikan mukaan melkein kokonaan valloitettiin, eli siis kastettiin edellä kuvatun pakkokasteen keinoin. Puolustaakseen hiippakuntaansa Tuomas-piispa kääntyy paavin puoleen turvatakuita saadakseen.
*
1228
Hämäläiset toipuivat pakkokasteestaan ja tekivät kostoretken Laatokalle ja Aunukseen asti. Samoihin aikoihin karjalaisia kastettiin Novgorodista käsin. Suomen piispa Tuomas ryhtyi näissä oloissa hankimaan paavin tukea hiippakunnalleen.
*
1229
Paavi Gregorius IX lähettää 21. tammikuuta 1229 Linköpingin piispalle kirjeen, jossa hän ilmoittaa ottaneensa Suomen piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen paavin suojelukseen ja valtuuttaa piispan valvomaan tätä suojelusta. Jalmari Jaakkola tulkitsi aikoinaan tämän merkitsevän, että tämä kirje merkitsi ”Suomen paavillisen suojavaltion syntyä”. Monet muut, kuten Osmo Jussila, tähdentävät, että Linköpingin piispan saama valtuutus teki nimenomaisesti tästä Suomen tosiasiallisen valvojan, toisin sanoen päämiehen.
Tuomas-piispa hankki paavilta paitsi edellä mainitun suojeluskirjeen, myös määräyskirjeen jolla Novgorod asetettiin kauppasaartoon Itämerellä. Ainakin 1229 dominikaanit hoitivat Tuomaksen asioita paavin luona, ja mahdollisesti hän oli myöhemminkin yhteydessä paaviin nimenomaan dominikaanien välityksellä.
Jutikkala-Pirinen kertovat:
Paavi uudisti 1229 kauppasulun, joka nyt nimenomaan selitettiin venäläisiä koskevaksi. Samalla Suomen piispa, papisto ja kansa otettiin apostoliseen suojelukseen. Tarkoituksena oli kieltää kaikki toimenpiteet jotka jollakin tavoin voisivat häiritä Suomen ristiretkirintaman taistelua venäläisiä ja pakanoita vastaan. Paavin määräyksen toimeenpano uskottiin Gotlannin kauppamahtia lähellä oleville kirkonmiehille, sillä Gotlannin kauppiailla oli tunnetusti taipumus ottaa liikeasiat liikeasioina ja hyötyä asekaupoista Novgorodin ja sen liittolaisten kanssa. (Jutikkala-Pirinen, s. 42.)
*
1229
Kun pakanain vastarinta väkivaltaisten lähetysmetodien johdosta lujeni, syntyi kirkonmiesten piirissä ajatus, että pakanakansojen johtajien kanssa tehdyillä sopimuksilla voitaisiin voittaa enemmän kuin valloituspolitiikalla. Tällainen uusi menettelytapalinja johti kuitenkin ristiriitaan ristiretkiä tehneiden maallisten vallanpitäjien kanssa. Suomessa paavin suoranainen ohjaus ilmeni 1232, jolloin Balduin Aulneslainen määrättiin paavin legaatiksi sekä Liivinmaalle että Suomeen. Ilman hänen suostumustaan kiellettiin neuvottelemasta rauhasta tai aselevosta venäläisten tai pakanain kanssa.
*
1232
Paavi määräsi legaattinsa Samgallenin piispan Balduinin Suomen erityiseksi suojelijaksi ja kehotti Virossa toimivaa kalpaveljien ritarikuntaa auttamaan Suomea venäläisiä ja pakanoita vastaan yhteistyössä maan piispan kanssa. Jos tämä Ruotsin heikkoudesta johtuva järjestelmä olisi jatkunut, Suomi olisi voinut joutua Baltian saksalaisten käsiin.
*
1236-1237
Hämäläisten kapina
Paavillisen suojelus-tahdoinilmaisun Suomelle hankkinut Tuomas-piispa pyrki saattamaan Hämeen kirkolliseen valtapiiriinsä ja käytti mahdollisesti virolaisia kalparitareita apunaan käännytystyössä. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta 1236-1237 hämäläiset nousivat vastarintaan. Syynä olivat ilmeisesti joko kalparitarien kovat otteet tai kirkolliset verot ja muut rasitukset. Piispa Tuomas etsi ja sai kapinan taltuttamiseksi tukea Ruotsista, sillä Uppsalan arkkipiispa hankki 1237 paavilta ristiretkibullan. Kauko Pirinen otaksuu, että ristiretkijulistuksella oli haluttu varsinaisesti valmistella Nevanretkeä (1240), mutta siinäkin tapauksessa se sopi hyvin myös Hämeen-retken propagointiin.
Monet tutkijat kannattavat käsitystä, että tämän bullan seurauksena Birger Jaarli johti 1238 tai 1239 Hämeeseen niin sanotun Hämeen ristiretken, mutta on myös mahdollista, että Birger Jaarlin sotaretki ajoittuu myöhempään aikaan. Joka tapauksessa vaikuttaa selvältä, että 1230-luvun lopussa tehtiin jonkinlainen sotaretki Hämeeseen, sillä hämäläiset taipuivat Suomen hiippakunnan ja Ruotsin valtakunnan alaisuuteen. Suomen hiippakunnan itäraja muodostui tämän jälkeen ilmeisesti Kymijoelle. Lähde: Kansallisbiografia, Thomas Suomen piispa, pienoiselämäkerta, kirjoittaja Ari-Pekka Palola.
Pentti Virrankoski kertoo, että Kapinan luonnetta väritettiin paavin sitä koskevassa bulassa erittäin räikeästi.
*
1237-1238
Tuomas Piispan idänretki
Tuomas-piispan kuuluisasta Nevan-retkestä Jalmari Jaakkola toteaa, ettei piispa sotajoukkoineen edustanut ”mitenkään todettavalla” tavalla Ruotsin valtiomahtia tai sotajoukkoa. – Novgorodin kronikka puolestaan mainitsee Tuomaan sotajoukon olleen hyvin kansainvälinen, mukana oli ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia ja hämäläisiä. ^
*
1238-1239
Hämeeseen tehtiin 1238tai 1239 Bjälbon herran Birger Maununpojan johtama retki, joka lienee ollut luonteeltaan lähinnä sotilaallinen demonstraatioa. Kapinoijat joka tapauksessa rauhoittuivat.
*
1240
Ruotsalaisten sotaretki Nevajoelle
Hämeen kapinan nujertamisen jälkeen nälkä ei ollut vielä tyydytetty.
Ruotsalaisten sotasuunnitelmat ulottuivat kauemmas itään: he halusivat hankkia itselleen jalansijan Nevajoen suulta. Jo 1240 ruotsalaiset tekivät Nevalle sotaretken, johon hämäläisetkin osallistuivat.
Myös piispa Tuomas lienee ollut mukana, mutta ei ole mitään tietoja siitä, mikä oli hänen osuutensa tähän retkeen. Joka tapauksessa ruotsalaiset kärsivät tappion ruhtinas Aleksandr Nevskin joukoille. Lähde: Kansallisbiografia, Ari-Pekka Palola: ema.
*
1240
Aleksanteri Nevalaisen suuri voitto
Lännessä pidettiin Novgorodin länteen kohdistuvaa aktiivisuuta levottomuuksien syynä. Vain suora isku Novgorodin sisimpiin intressialueisiin saattoi tuoda ratkaisevan menestyksen käännytystyössä ja samalla Nevan kauppalinjan herruuden.
Tähän näytti olevan mahdollisuuksia 1240-luvun alussa, jolloin Venäjä oli heikkouden tilassa tataarilaumojen vyöryessä sen sydänalueille.
Paavin legaatti Vilhelm Modenalainen koetti koota länsimaiset voimat yhteistoimintaan, mutta tämä ei täysin onnistunut.
Novgorodilaiset saivat onnekseen tilaisuuden kohdata kummankin puolen Suomenlahtea hyökkäävät voimat erikseen. Kesällä 1240 ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika voitti pohjoisen ryhmän Nevajoella. Se käsitti Ruotsin jaarlin johtaman ledung-laivaston piispoineen, siihen liittyneet varsinaissuomalaiset ja hämäläiset voimat sekä nähtävästi joukon eri tahoilta saapuneita vapaaehtoisia inkeriläisiä.
Länsisuomalaiset taistelivat tällöin Novgorodia vastaan, mutta itäsuomalaiset sen liittolaisina.
Vanhan venäläisen kertomuksen mukaan eräs inkeriläinen heimopäällikkö Nevan suulta [ks. seuraava kirjaus, jossa kerrotaan Filip/Vilppu Pelgui/Pelkosen toimenpiteistä. VH] toi ensimmäisenä tiedon hyökkääjien tulosta. Ruhtinas Aleksanteri, joka talvella 1242 täydensi voittonsa nujertamalla saksalaisten hyökkäyksen Peipsijärven jäällä, on Venäjällä saanut kunnianimen Nevski (Nevalainen).
Nevan taistelu olikin käänteentekevä, sillä se pysähdytti länsimaalaisten joukkojen etenemisen kohti Venäjän ja ortodoksisen kirkon sydänalueita ja sinetöi samalla suomalaisten heimojen kahtia jakautumisen. Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 44-45.
*
1240
Tuomas-piispan idänretki 1240 ja miten se päätyi tappioon.
Liitän tähän hieman laajemman selostuksen Tuomas-piispan idänretkestä, syystä että tapahtuman kuvaus on harvinaisuudessaan vaikeasti tavoitettava, ja siihen sisältyy myös kompleksisia ulottuvuuksia, joiden läsnäolo on läsnä aina, kun puhutaan Idän ja Lännen taistoista ja suomalaisten osasta tässä taistelussa.
Laivastoyhdistyksen sihteeri Ilmari Wirkkala kirjoittaa;
”Tutustuessamme erääseen merkillisimmistä retkistä Novgorodia vastaan, pujahtaa kronikoista esiin suuri sankari, hurskaitten luostariveljien ensimmäiselle sijalle asettama, Inkerin rannikkovartioston päällikkö, entinen pakana, mutta kasteessa saanut nimen Filip, jonka pakanallinen nimi on ollut Pelgui eli Pelgusij. – Tuntien venäläisten tavan väännellä nimiä kutsumme häntä oikealla nimellä Pelkoseksi, ja merkillisen taistelun vuosi on 1240.
Tuomas-piispa edusti roomalaisuskoista kirkkoa tähän aikaan Turussa ja hänellä oli paljon vastuksia käännytystyössä Hämeessä. Viimeisin raskas isku oli ollut niin kutsuttu hämäläisten kapina, jolloin vuonna 1237 oli kristityitä Hämeessä tapettu ja katolisen kirkon edustajia ankarasti vainottu.
Tästä ”kuului huuto aina paavin istuimelle asti”, vaikka suureksi osaksi se tapa, millä Tuomas piispa ja monet muut hänen aikalaisensa roomalaiskatolisuutta levittivät, oli vastavaikutukseen syypäänä. –
Vuonna 1227 oli Novgorodin ruhtinas Jaroslaw tehnyt kosto- ja hävitysretken Hämeeseen ja jättänyt Hämeen rajan taakse Kymijoen toiselle puolelle oikeauskoisia (kreikkalaiskatolisia) pappeja käännyttämään Virolahden-Valkealan seutuja omaan oppiinsa. Näiden lähetystyö ei tapahtunut ainakaan täällä miekka toisessa, evankeliumi toisessa kädessä, joten hämäläisten olisi pitänyt olla sokeita, jolleivät he olisi huomanneet eroa kummankin kirkon edustajien välillä. Siksipä, kun ristiretkeä saarnattiin Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa paavin käskystä hämäläisiä vastaan, ja ristiretken suuri laivasto kootaan Turussa, ei se purjehdi hämäläisiä, vaan pahan alkujuurta Novgorodia vastaan. Mikä on ihmeellisempää kuin se, että retkellä on runsaasti hämäläisiä mukana. – Käytännössä on tämä ymmärrettävissä siten, että hämäläisillä oli tarkin paikallistuntemus, ei vain useiden sotaretkien, vaan myöskin kaupallisten yhteyksien takia novgorodilaisalueilla, kysymys on vain siitä, pakanoina vai kristittyinä he seurasivat retken lisävoimina?
Laivasto purjehti ylös Nevajokea Inkerinjoen (Ishoran) suulle laskien joukkoja maihin kummallekin puolelle Inkerin jokea. Rannikkovartioston päällikkö Pelkonen toi Aleksanteri Nevalaiselle (Nevskille) Jaroslavin pojalle tiedon vihollisen maihinnoususta. Ne tiedot, mitä Pelkonen toi olivat niin tärkeitä, ettei Aleksanteri ennättänyt pyytää isältään, suuriruhtinaalta, Kiewistä (nyk. Kiova, VH) apuväkeä, vaan kieltäen Pelkosta asiaa kellekään kertomasta, pienellä joukolla, jossa oli novgorodilaisia (Novgorodin kaupungin) sekä laatokkalaisia ja inkeriläisiä, siis etupäässä suomalaisia, hän äkkiarvaamatta sunnuntaina heinäkuun 15 päivänä 1240 kello 6 aamulla hyökkäsi leiriä vastaan ja siitä tuli ”roomalaisille hirveä verilöyly, suunnaton joukko roomalaisia hakattiin maahan ja kuninkaalle itselleen (Birger Jaarlille) antoi hän (Pelkonen) miekalla iskun kasvoihin. –
Samalla kertaa tapahtui ihme, kun Aleksander oli voittanut kuninkaan toisella puolella Inkerin jokea, oli toisella puolen, jonne hänen armeijansa ei päässyt, suuri joukko Jumalan enkelin tappamia ja joukko ruumiita makasi näin elottomina massa. Loput pakenivat häpeällä ja kuolleitten ruumiit korjattiin suurten voivattojen (päälliköiden) kolmeen laivaan, ja kaikki hukkuivat merellä, toisille kaivettiin kuopat, joihinka heitettiin ruumiita lukemattomat määrät, ja samana yönä lähtivät he pakoon”.
Kronikka luettelee joukon omien kaatuneiden nimiä sekä kuusi erikoisen kunnostautunutta, mutta heidän nimensä ovat kasteessa annettuja venäläisnimiä, joiden perusteella ei voi sanoa heidän kansallisuudestaan sitä eikä tätä.
Taistelun tuloksen jälkeen, poimimalla pois sen monista kuvauksista kaiken, mikä on tehty legendamaiseksi asian kaunistelemiseksi, voimme tarkastaa taistelun kulkua ja arvata siitä Pelkosen erinomaisella huolella suoritetun tiedustelun tulokset. Toisen merkinnän mukaan Pelkosen tiedotus oli, että viholliset olivat varjaageja, toisen mukaan, että ruotsit, normannit, suomet ja jäämit tulivat haaksilla, vaikka myöhemmin taistelukertomuksessa mainitaan snekatkin. Näin siis kronikan kertojalle itselleen on jäänyt salaisuudeksi se, mitä Pelkonen todella kertoi Aleksanterille ja hyökkäyssuunnitelma, jonka hän tälle esitti.
Merimiehenä ja rannikkovatioston päällikkönä tunsi Pelkonen alukset ja seurasi niiden miehistön maihinnousua sekä komeitten johtajien telttojen, joissa oli kullatut kuvut, pystyttämistä joen toiselle puolelle, samoin suomien ja jäämien leiriytymistä toiselle puolelle jokea, kaikesta päättäen niin, että tämä varsinais-suomalais-hämäläinen joukko varmisti itärannan, ruotsalaisten jäädessä länsirannalle, lähettämällä kuitenkin vartioväkeä valvomaan epäluotettavia hämäläisiä.
Tätä silmälläpitäen neuvoi hän hyökkäyksen tehtäväksi johtajien telttoja vastaan ja jättämään suomalaiset rauhaan joen toiselle puolelle.
Tulos oli odotettu. Kun sunnuntaiaamuna varhain suomalainen sotahuuto laatokkalaisten ja inkeriläisten suusta kajahti ja johtajien pääteltan kullattu kupu lensi ensimmäisten joukossa alas, teltan kaatuessa sisällä olijoiden niskaan ja näiden haavoittuneina pyrkiessä pakoon laivoille, oli yllätys ja sekamelska täydellinen.
Haavoittuneiden korjaaminen vaati liiaksi huomiota ja voimia, niin että koko päivän kestäneen taistelun aikana ruotsalaiset ja norjalaiset vyörytettiin jokeen ja vielä lankunkappaleiden päällä uiden rohkeimmat hyökkääjistä pyrkivät Nevalle ankkuroituihin laivoihin käsiksi.
Tuttu sotahuuto oli nostattanut suomalaiset ja etupäässä hämäläiset vartiostoansa vastaan ja he tekivät toisella puolen ”Jumalan enkelin” työn, täydentääkseen tappion kaksinkertaiseksi, palaten sen jälkeen laivoilleen. Tapahtuiko pakenevan laivaston kesken vielä merellä taisteluita, koska kronika mainitsee haavoittuneita ja kuolleita kuljettavien alusten hukkuneen, ei tämän jälkeen tarvitse olla mahdotonta.
Joka tapauksessa tämä retki enemmän kuin mikään muu antoi Birger Jaarlille aiheen n.k. ”toisen ristiretken” tekemiseen Suomeen Hämeen valloittamiseksi ja hämäläisten kurittamiseksi.
Mahtavan Tuomas-piispan aivoitukset oli inkeriläinen Filip Pelkonen tehnyt tyhjäksi.
Kunniaa sellaiselle miehelle!
Mutta Birger Jaarlissa oli herännyt himo omistaa Suomen ja Hämeen sellaisena kun se oli sitkeänä, itsepäisenä ja uhmaavana ja siksi varasi hän tämän maan pojilleen herttuakunnaksi, ja antoi sille oma vaakunansa leijonan vaakunakuvioksi, tahtoen sillä tavoin kunnioittaa suomalaisia, jotka uskalsivat aina ja kaikkialla leijonan rohkeudella taistella häntä vastaan.
Ettei tämä Suomen vaakuna ollut enää Folkungien yksityisomaisuutta, todistaa Pentti Algotinpojan, Suomen käskynhaltijan, joka ei ollut folkungeja, sinetti leijonakilpineen.
Kun katsomme vaakunaleijonaamme, muistakaamme Nevan taistelua 1240, Pelkosta ja hyviä hämäläisiämme, jotka alkuaan ovat tämän vaakunan meille ansainneet.”
Lähde: Ilmari Wirkkala, Laivastoyhdistyksen sihteeri: Tuomas piispa ja inkeriläinen Pelkonen. Artikkeli, Hakkapeliitta, N:o 38/1928, s. 1358-1359.
*
1248
Knut Pitkä johti folkungeiksi kutsutun ylimysryhmän kapinaa kuningas Eerik Eerikinpoikaa vastaan 1229 ja nousi kuninkaaksi. Kuningas Knutin kuoltua 1234 auottivat prinssi Eerik Eerikinpojan kannattajat hänet takaisin valtaistuimelle, ja Knutin pojat syrjäytettiin. Mutta voimansa koottuaan folkungit nousivat 1240-luvun lopulla uuteen kapinaan Eerikiä vastaan johtajinaan Knut Pitkä-vainajan pojat Holmger ja Filip, mutta kuninkaan miehet pääsivät voitolle kovissa taisteluissa. Holmger vangittiin ja mestattiin 1248, ja saman kohtalon koko Filip Knutinpoika Herrevadsbron taistelun jälkeen 1251.
*
1250
Toinen ristiretki Birger jaarlin johdolla, Hämeeseen.
Vanhempi suomalainen tutkimus toteaa: Mitään ratkaisevaa taistelua ei retken aikana käyty, sillä kyseessä oli vain aseellinen selvitys Hämeen pakanuuden jäännösten kanssa. Se on ymmärretty ”kauttaaltaan kristilliseksi rankaisu- ja puhdistustoimenpiteeksi” (Jalmari Jaakkola). Retken asemiehiä ei voitu Jaakkolan mukaan pitää varsinaisen ”valloituksen” edustajina.
Selkeästi sotilaallisemman ulottuvuuden retkelle antaa vanha ruotsalainen, noin 1330 kirjoitettu Eerikinkronikka. Kronikoitsija kertoo Ruotsin kuninkaan määränneen ruotsalaiset lähtemään pakanoiden maahan ja tarkentaa myöhemmin, että vastustajina olivat ”the hedna taffwesta” (pakanalliset tavastiat, VH; pakanalliset hämäläiset). Hämeen retken ajoituksesta ovat tutkijat esittäneet poikkeavia näkemyksiä: Agricola varhaisimpana määritteli vuodeksi 1248, Paulus Juusten puolestaan 1249.
Täysin toisen kuvan ristiretkiksi kutsutuista koloniasaatio- ja valloitusretkistä piirtävät vanhat venäläiset kronikat ja sikäläinen historiantutkimus. Heille kyse on Novgorodin Venäjän (Novgorod Rus) taistelusta Lännen ristiretkeilijöitä vastaan. –
Osmo Jussila kertoo, miten ”Jo Venäjän hovin mestari K.F. Ordin tunnetussa teoksessaan ”Suomen valloitus” vuodelta 1889 esitti, että ennen ruotsalaisten valloituksia ei vain Karjala vaan myös Häme oli ollut Novgorodin aluetta. Häntä seurasivat neuvostohistorioitsijat, erityisesti Leningradissa vaikuttanut I.P. Saskolski sekä Moskovassa V. Pasuto.
Erityisesti Saskolski kehitti sellaisen näkemyksen tai teorian, että Novgorodin valta Suomen niemellä oli ollut luonteeltaan erikoislaatuista, nimittäin vain verovaltaa; mitään kiinteitä linnoja varusväkineen ei Novgorod ollut Suomeen tuonut. Mutta tällainen verovalta oli yltänyt ei vain koko Karjalaan vaan myös Hämeeseen. Varsinais-Suomestakin Novgorod oli käynyt taisteluja ruotsalaisten kanssa, mutta hävinnyt ne. Erityisesti nuorisolle osoittamassaan Aleksanteri Nevskin elämäkerrassa Pasuto piirsi Novgorodin kartan, jossa (Ruotsin) itäraja oli Päijänteessä, mutta Häme oli kuitenkin merkitty rajan luoteispuolelle.
Tämän kuvan mukaan Ruotsi ei siis vallannut mitään ”Suomen kulttuurikansaa”, vaan palan Novgorodin kauppavaltiota, osan sen ns. Vatjan viidennestä. Ennen ”Ruotsin valtaa” olikin ollut ”Venäjän valta”!
(Lähde: Jussila: emt. s. 49-50).
*
1256
Monikansallinen hyökkäys Narvajoelle
Kesällä 1256 ruotsalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset tekivät yhdessä Viron vasallin Dietrich von Kyvelin kanssa retken Narvajoelle, kertoo Novgorodin kronikka. Samalta kesältä ei tunneta muita Ruotsin sotatoimia eli ledungia. Yleispoliittisen tilanteen kannalta Birger Jaarlilla olisi todella ollut tuolloin sopiva tilaisuus toimia idässä. Ruotsin ja Suomen osallistuminen tuskin on voinutkaan tapahtua ilman häntä. Isku Narvajoelle viittaa siihen, että Suomen ranta on silloin varmistettu Ruotsin valvontaan samalle tasolle eli Kymijoelle asti.
*
1257
Novgorodin hyökkäys Suomeen
Novgorodin vastaisku seuraavana talvena ei pystynyt enää muuttamaan uutta voimatasapainoa Uudellamaalla ja Hämeessä.
*
1266
Birger Jaarli vakiinnuttaa Ruotsin vallan Suomen suunnalla
Eräässä Lyypekin kronikassa, joka kuvaa vuosia 1105-1276, on useita Birger Jaarlin ja hänen poikiensa ajan tietoja Ruotsista. Sen todennäköinen kirjoittaja Johann Rode ilmoittaa vuoden 1266 kohdalla: ”Des sulven jares straf hartich Birger van Sweden desse Byrger bedwank Vylande to der kronen to Sweden.” Tietoa täytyy pitää Eerikinkronikasta riippumattomana. ”Vylande” tarkoittaa tietysti lähinnä Varsinais-Suomea, mutta sanontaan voi kuulua myös Häme. Sana ”bedwank” on parasta tulkita alistamiseksi, joten kronikoitsija on lyhyesti sanonut oleellisen Birgerin saavutuksista idän suunnalla. Tämä on lopullisesti liittänyt läntisen Suomen Ruotsin kuninkaanvallan alaiseksi. Lähde: Kansallisbiografia: Birger Jaarli, pienoiselämäkerrasta, kirjoittanut Seppo Suvanto. – Ruotsissa Birger Jaarli on kunnioitettu erityisesti Tukholman perustajana, ja Suomessa puolestaan Hämeen linnaa on pidetty Birgerin linnana.
*
1270-luku
Kuningas Valdemar jatkoi isänsä, Birger Jaarlin politiikkaa myös Suomen suunnalla. Turun piispa oli Ruotsista kotoisin ja otti siellä osaa neuvonpitoihin. Kiinteä yhteys valtiovallan ja piispanistuimen välillä säilyi. Mahdollisesti jo tänä aikaa on ryhdytty rakentamaan Hämeen linnaa ja ulotettu Ruotsin vaikutus Suomenlahden pohjoisrannalla Kymijoen yli. Yleensä Valdemar suhtautui myönteisesti saksalaiskauppaan vahvistaen erioikeuksia ja hakien ulkopolitiikkansa tueksi liittosuhteita saksalaisiin ruhtinaisiin. Tilanne Itämerellä ja Suomenlahdella oli vakiintunut, mikä oli Suomelle eduksi.
*
1278
Novgorod tunsi karjalaisten yhteistoiminnan länsimaisten kauppiaiden (erit. saksalaisten) kanssa uhkaavan siinä määrin etujaan, että ruhtinas Dimitri teki vuonna 1278 rankaisuretken Karjalaan.
*
1280-luku
Vuonna 1275 kuninkaaksi nousseen Maunu Birgerinpojan eli Maunu Ladonlukon 15-vuotinen hallituskausi oli erittäin huomattava vaihe Ruotsin valakunnan ja valtiovallan kehityksessä. Maunun valta-asema oli aluksi sangen horjuva, ja hän yritti vahvistaa sitä muun muassa tukeutumalla Saksasta ja Tanskasta saapuneisiin palkkasoturipäälliköihin. Vuoteen 1282 mennessä oli muodostunut Lyypekin johtama merikaupunkien liitto, joka pyrki saamaan haltuunsa Itämeren ja sen salmien kautta kulkevan kaupan. Paikalliset Gotlannin, Baltian ja Skandinavian maiden kauppiaat olivat häviämässä kilpailun. Ruotsin valtiovallan edustajana Maunu jatkoi isänsä ja veljensä saksalaisille kauppiaille suopeaa suuntaa. Maunu joutui läheltä seuraamaan Itämeren kaupan kehitystä, ja häneltä on tuskin jäänyt huomaamatta Suomessa avautuvat mahdollisuudet ja maamme etelärantaa pitkin kulkevan väylän merkitys. Turun kaupunki oli näihin aikoihin jo niin voimakas, että se määräsi paljolti linnan paikan ja tuomiokapitulin siirtämisen sinne. Nevan ja Laatokan levottomuudet jatkuivat, ja ajan ristiretkisaarnan hyvin tuntevana – Maunu oli tehnyt eläessään kaksikin ristiretkilupausta – kuninkaan suunnitelmiin kuului todennäköisesti myös valtakunnan ja länsimaisen kirkon etujen turvaaminen idässä. – Lähde: Seppo Suvanto, pienoiselämäkerta teoksessa Suomen valtionpäämiehet.
*
1283 ja 1284
Aseellisia yrityksiä itään. Mukana oli myös suomalainen ”snäcka” eli sotalaiva.
*
1291
Ledung-retki Suomesta itään.
Ledung-retki; aseistettujen talonpoikien kesäisiä laivastoretkiä, joihin saattoi – useinkin – liittyä rosvoilua ja ryöstelevää mellastusta.
*
1293
Kolmas ristiretki 1293, Tyrglis Knuutinpoika, Viipuriin.
Ruotsin valtakunnan asevoimat suuntasivat nähtävästi keväällä 1293 kulkunsa muistorikasta idäntietä pitkin, mutta näille asevoimille Suomen herttuakunta antoi vahvaa tukea. Kun Novgorodissa vallitsi paha kriisi, tuli Länsi-Karjalan ja Karjalan varsinaisen meriportin valtaus melko vaivattomaksi, Jaakkola arvioi, ja jatkaa, että lähteissä ei viitata varsinaisiin taisteluihin tai edes karjalaisten käännyttämiseen, vaan päähuomio kohdistetaan Viipurin linnan rakentamiseen.
Kuten vuonna 1295 tehdyssä Örebron neuvottelupäätöksessä ilmoitetaan, rajoittuivat retken tekijät ”nostattamaan suurin sotajoukoin ja raskain kustannuksin Viipurin linnan Jumalan ja Neitsyt Marian kunniaksi, valtakunnan puolustukseksi ja merenkulkijain turvallisuudeksi”.
*
1300
Marski Tyrglis Knutinpojan joukot pyrkivät Viipurin tukikohdasta käsin valtaamaa koko karjalaisalueen. He saivat aluksi haltuunsa Laatokan Karjalan keskuksen, Käkisalmen linnan, joka sijaitsi Vuoksen uudemman laskuhaaran suussa Laatokan rannalla, mutta eivät onnistuneet pitämään sitä pysyvästi hallussaan.
Vuonna 1300 ruotsalainen sotajoukko marskin itsensä johtamana purjehti Nevalle ja rakennutti linnan lähelle nykyistä Pietarin kaupungin paikkaa, mutta tämäkin tukikohta oli vihollisen ahdistaessa ja keripukin raivotessa kaksi vuotta myöhemmin luovutettava. Näin Nevan reitin valtaus oli toisen kerran epäonnistunut.
Näiden taistelujen aikana kävi ilmi, etteivät ruotsalaisten valloituspyrkimykset ja kansainvälisen kaupan edut käyneet yksiin. Saksalaiset kauppiaat eivät halunneet, että Venäjälle johtava kauppatie joutuisi ulkopuoliseen valvontaan. Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 48-49.
*
1303
Kuningas Maunu Ladonlukon poika Birger Maununpoika nousi kuninkaaksi 1290. Birger säilytti vallassaan Viipurin koko hallituskautensa ajan, ja Länsi-Suomessakin hän ainakin aluksi yritti säilyttää kuninkaan aseman maan ylimpänä herrana. Niinpä 1303 kuningas – eikä paikallinen herttua – käski Turun linnanpäällikön suojella Satakunnan ja Pohjanmaan rannikolle saapuneita ruotsalaisia uudisasukkaita näiden oikeusriidassa rannikon entisiä omistajia vastaan.
*
1311
Nevan retken epäonnistuttua hyökkääjien voima ehtyi. Novgorod hyödynsi tilannetta ja pyrki vahvistamaan jalansijaansa Laatokan Karjalassa, joka hankinta-alueena oli sille tärkeä. Ankara hallinto ja verotus tosin aiheutti sielläkin kapinoita, joita tuettiin Viipurista käsin, mutta tuloksetta. Novgorodilaiset puolestaan tekivät Ruotsin vallassa olevaan Suomeen syviä iskuja, jotka 1311 ulottuvat Hämeeseen ja 1318 aina Turkuun ja äsken perustettuun Kuusiston piispanlinnaan asti.
*
1316
Kuningas Birger Maununpoika antoi Viipurissa 1316 suojakirjeen Karjalan naisille. Tämä suojakirje on vanhin Suomessa säilynyt dokumentti, ja sillä laajennettiin Ruotsin maakunnissa ja ilmeisesti Länsi-Suomessa jo aiemmin voimaan tullut naisrauha ulottumaan Viipurin linnaläänin alueelle.
Vaikka valtakunta kietoutui yhä tiiviimmin sisäisen valtataistelun vuoksi monimutkaiseen yleispohjoismaiseen politiikkaan, Birgerin miehet säilyttivät Viipurissa holhoojahallituksen aiemmat saavutukset ja pystyivät ajoittain jopa – kuten 1314 – aktiiviseen toimintaan tukemalla Novgorodia vastaan kapinaan nousseita karjalaisia. –Lähde: Seppo Suvanto, Birger Maununpojan pienoiselämäkerta.
*
1323
Kolmikymmenvuotinen miltei taukoamaton taistelujen jakso ei tuonut muutosta tilanteeseen. Viipuri lännessä uutena etuvartioasemana kesti, mutta kaikki yritykset tunkeutua pitemmälle, Laatokalle ja Nevalle, epäonnistuivat.
Saksalaisten kauppiaiden toimiessa välittäjinä solmittiin vihdoin vuonna 1323 rauha venäläisten uudessa rajalinnassa Pähkinäsaaressa.
Tämä sopimus – Pähkinäsaaren rauha – vahvisti Karjalan jaon Ruotsin ja Novgorodin kesken ja teki muodollisestikin lopun tämän maakunnan itsenäisyydestä.
*
Pähkinäsaaren rauhansopimus on ensimmäinen Ruotsin ja Venäjän välinen kirjallinen sopimus, jossa Suomen itäraja määritellään.
Se pysyi muodollisesti voimassa 1595 solmittuun Täyssinän rauhaan saakka niin, että se rikkoutunutta rauhaa uudelleen solmittaessa aina tunnustettiin naapurisuhteiden oikeudelliseksi perustaksi.
Alkutaipaleellaan Karjalan kannaksen eteläosassa Pähkinäsaaren rajalinja viitoitti Suomen historiallisen itärajan vielä paljon pitemmäksi ajaksi, meidän päiviimme – käytännössä vuoteen 1940 – saakka. Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 49, 51.
*
Tätä kuolettavaa listaa rustatessa nousi väistämättä mieleen vanhan vääpelini sana:
”Elämä ilman sotaa on teeskentelyä.”
*
Toisaalta, kenties vielä painokkaammin, mieleen kohoaa käsitys siitä, miten riskaabeli elinpaikka tämä Suomi on Idän ja Lännen kiistamaana, Itämeren rannalla, aina ollut, on nyt ja on aina oleva.
https://www.doria.fi/handle/10024/167558
Paavi Aleksanteri llI:nnen bulla »Gravis admodum«, miltä vuodelta?[edit | edit source]
Jota vaillinaisempia ne tiedot ovat, jotka valaisevat Suomen seurakunnan .ensimäistä aikakautta, sitä tärkeämpi on saada nämä tarkkaan määrätyiksi sekä keskenänsä että muiden maailman tapausten suhteen. Itse seurakunnan ensimmäinen alkuunpano eli Eerik Pyhän retki Suomeen merkillinen tapaus senkin puolesta, että se on aikaisempi kuin niikään muu käännytys-yritys Itämeren itäisillä rannikoilla — tulee ainoastaan tämmöisellä vertailevalla tutkimuksella johonkin määrin selvitetyksi. Seuraavat vuosikymmenet ovat vieläkin hämärämmät, ja ne tiukat valonsäteet, mitkä sattumasta tunkeuvat tähän pimeyteen, ansaitsevat todellakin tieteen hienointa spektral-analysia.' Pieninkin tieteelle voitettu paikka saattaa tämmöisellä alalla tarjota tutkimukselle uutta jalansijaa ja maksaa siis ennen tai myöhemmin vaivansa. Tämmöinen pieni, mutta kumminkin suoritettava seikka on kysymys, minä Vuonna tuo ensiniäinen, tähän asti tunnettu, Suomeen koskeva paavi-bulla — alkusanoistaan nimitetty ,,Gtravis admodum" —todellakin on annettu.
Tämä sisällyksensä puolesta muutoinkin : kyllä merkillinen kirje, joka jo löytyy useissa' paikoin *) painettuna, kuuluu käännöksessä näin :
„Aleksanteri, senniminen kolmas paavi, Upsalan arkkipispalle ja sen alapiispoille sekä Guthorm jaarlille. Sangen kova ja haikea valitus on Apostoliselle istuimelle tuotu, että Suomalaiset aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halullisesti pyytävät kristillisen lain saarnaajoita ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä hylkäävät uskon, ylenkatsovat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen vuoksi, koska siinä näkyvät häikistelevän Jumalaa ja pilkkaavan Kristinuskoa, ja he sillä tavoin asettavat itsensä kahdenkertaisiksi kadotuksen (gehennan) lapsiksi, pitäen autuuttansa ja elämäänsä maallisissa, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että Kristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka se onnen aikana halveksitaan ja hyljätään, niin teitä kaikkia kehoitamme ja käskemme, että, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella ja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua teidän apuunne ja suojaanne, elleivät heitä teidän haltuunne linnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin täydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata jalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan vahvasti pitämään ja säilyttämään Kristillisen uskon merkkejä, ett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän sinua tunnustaa, niinkauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu Tuskulosta . V Idus Sept." (Syysk 9 p.).
Merkillistä on, että ylimalkain Aleksanteri III:nnen bullilta puuttuu tuo paavillisissa kirjeissä muutoin tavallinen vuosimääräys „Pontificatus nostri — anno". Näyttää melkein siltä, niinkuin tuo muuten niin rohkea Sienalainen Roland Bandinelli ei kumminkaan olisi ollut oikein varma pontifileatinsa todellisesta alkamisajasta, vaikka jälkimaailma on antanut hänen pitää Pyhän Pietarin istuinta, koko pitkän Jakson vv. 1159-1181. Asian laita onkin, että isoin, osa tästä virka-ajasta vietettiin maanpaossa, ja että melkein yhtämittainen sarja vastapaaveja (Viktor IV vv. 1159-1164, Paskhalis III vv. 1164-1168, Kalixto III vv. 1168-1178, vihdoin „Innocentio III" eli Lando vv. 1178-1180) sillä välin piti pyhän istuimen hallussansa. Tämä omituinen vuosiluvun puute on vaikuttanut, että useatkin Aleksanteri Ill:nnen bullat tarjoovat suurta vaikeutta aian määräyksen puolesta, ellei itse sisällys anna siinä kohden jonkinlaista osviittaa. Mutta puheena olevassa kirjeessä ainoastaan kaksi seikkaa näyttävät olevan tutkimukselle avuksi. Ensimäinen on, että päällekirjoitus mainitsee Upsalan arkkipispan. Tämän johdosta, Porthan (Chronicon Episcoporum, uusi painos, sivu. 18, 62, ja Sylloge Monumentorum, siv. 16) teki päätöksen, että kirjeen anto-aika on vv. 1163 ja 1185 välillä, koska muka edellisellä vuosiluvulla Upsalan pispa koroitettiin arkkipispalliseen arvoon ja jälkimäisellä Aleksanteri itse muka kuoli. Molemmissa kohden kuitenkin Porthan, niinkuin hänenaikuiset tutkijat ylipäänsä, on väärässä. Vasta Elokuussa 1164 Upsalan pispa Stefano vihittiin Sensin kaupungissa Ranskan maalla arkkipispaksi, ja Aleksanteri III kuoli jo Elok. 30 p. 1181 Civita Castellanassa. Paavin puheena oleva Syyskuun-kirje on siis asetettava vuosien 1164 ja 1180 väliin. Vaan tämän lisäksi tulee toinen seikka, joka vielä tarkemmin rajoittaa antoajan. Bulla on kirjoitettu Tuskulossa ja kysymys siis on, minä vuosina Aleksanteri III Syyskuun kuluessa siinä kaupungissa oleskeli. Tästä asiasta ovat Martene ja Durand (Collectio Amplissima, II 624) antaneet sen osoituksen, että v. 1170 lopulla sekä vuosina 1171 ja 1172 Tuskulo oli hänen olopaikkansa. Sekä Gruber (Origines Livoniae, Silva Documentorum XV) että Lehrberg (Untersuchungen, siv. 132) ja Rein (Biskop Thomas, siv. 7 seurr.) ovat tämän lauseen niin käsittäneet, että Aleksanteri ainoastaan mainittuina vuosina Tuskulossa oleskeli, ja niinmuodoin molemmat jälkiinäiset ovat päättäneet kirjeen lähteneeksi vuosien 1170 ja '1172 välillä. Mutta kahdessa kohden tämäkin määräys on virheellinen. Paavi vasta Lokak. 17 p. 1170 ensi kerta tuli Tuskuloon; hänen Syyskuu-kirjeensä siitä kaupungista ei siis voi olla aikaisempi kuin vuodelta 1171. Sitten hän tosin sen ja seuraavan vuoden siinä viipyi; mutta myöhemminkin hän aiottaisin piti Tuskulossa asuinsijaa. Tästä kaikesta näkyy; että kysymys tarvitsee kokonaan ottaa uuteen tarkastukseen. Lyhyt silmäys Aleksanteri Ill:nnen historiaan olkoon tutkimuksemme alustana.
V. 1157 Lokakuussa piti Saksan keisari Fredrik Barbaressa Besanconissa Burgundiassa loistavat herrainpäivät, jolloin kytevä eripuraisuus hänen ja paavillisen vallan välillä ensin puhkesi ilmituleen. Paavi Hadriano IV teki legaattinsa, kardinali Roland'in; kautta haikean valituksen keisarikunnan huonosta poliisista. Oli näet äskettäin tapahtunut, että Lund'in arkkipiispa Eskil, paluumatkallansa Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi ja pahoin pidellyksi. Keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä syystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Lund'in arkkipispan arvo oli lakkauttanut Bremen'in arkkipispan primasoikeudet pohjoisilla mailla, ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse vastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan valtakunnan yli, oli tahallansa jättänyt tuon väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valituksessa oli siis kyllä perää. Mutta kun paavillinen kirje viittasi siihen, että keisarillinen kruunu oli pyhän isän läänittämä, ja kun kardinali Roland rohkeasti kysyi, keitä sitten keisarinarvo oli saatu ellei paavilta, niin hengellisen ja maallisen vallan riitaiset periaatteet jyrkästi törmäsivät yhteen. Syntyvä eripuraisuus saatiin ainoastaan vähäksi ajaksi viihtymään. Keisari teki toisen retkensä Italiaan Lombardian uppiniskaisia kaupungeita vastaan, ja hänen vallanhimoiset hankkeensa näyttivät kirkon vapaudelle niin vaarallisilta, että Hadriano vihdoin oli aikeissa leimauttaa pannakirouksen häntä vastaan. Silloin Hadriano IV kuoli Anagni'ssa Syysk. 1 p. 1159. Kardinali-kollegio ei voinut sopia tehtävästä vaalista. Väkevämpi puolue vihdoin huusi kardinaali Roland'in paaviksi; mutta kardinali Ottaviano repi purppuraviitan hänen hartioiltaan ja anasti itse, toisen puolueen avulla, paavillisen arvon. Roman kaupunki oli hurjassa kuohussa, molempain valittujen täytyi paeta maaseuduille ja kumpikin sai ulkopuolella paavillisen istuimen varsinaista virka-asentoa vihkimyksensä, Roland nimellä „Aleksanteri III" Syysk. 20 p. 1159, Ottaviano vähäistä myöhemmin nimellä „Viktor IV". Mutta Fredrik Barbarossa kutsui seuraavan vuoden alulla kirkolliskokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka lahkolaisena ja valtiokavaltajana laskettiin pannaan ja „hänen lihansa heitettiin Saatanan valtaan, jotta sielu pelastaisi tuomion päivänä". Aleksanteri vastasi Anagni'ssa yhtäläisellä pannakirouksella sekä vastapaavia että itse keisariakin vastaan. Koko Kristikunta jakaantui kahteen leiriin. Ei ainoastaan Lombardian kapinalliset kaupungit vaan myöskin Ranska, Espanja ja Englanti pitivät Aleksanterin puolta. Sama oli Ruotsinkin laita. Sitä vastoin Tanskan kuningas Waldemar Suuri piti yhtä keisarin kanssa; mutta hänen arkkipispansa, äsken mainittu Eskil Lund'issa, joka jo muistakin syistä oli kuninkaansa kanssa riidoin, meni Aleksanterin puolelle. Kysymys hengellisen ja maallisen vallan keskinäisestä suhteesta alkoi tähän aikaan useissa paikoin herättää kiivaita taisteluita; mutta ensinimältä näytti voitto kallistuvan maallisen vallan puolelle. Rautaisella kädellä Fredrik Barbarossa kuritti Lombardian kaupungeita. Aleksanteri ei enää pitänyt Italiaa turvallisena olopaikkana; hän riensi Tammikuussa 1162 Livornon kautta Etelä-Ranskaan ja tavataan lopulla Syyskuuta Tours'issa. Hänen tavallinen asuinpaikkansa oli tästä lähin Sens, jossa karkoitettu paavi noin kolme vuotta odotteli parempia aikoja. Hänen ympärillensä kokoontui muitakin kirkon ruhtinaita, joiden kohtalo oli isommassa tai vähemmässä määrässä samanlainen kuin pääpaimenen. Arkkipispa Eskilin oli täytynyt v. 1162 paeta Lund'ista. Kaksi vuotta myöhemmin tuli Canterbury'n arkkipispa Tuomas Becket pakolaisena Englannista. Pieni Sens oli tullut sotivaisen seurakunnan pääkaupungiksi.
Mutta vaino ja kärsimykset olivat ainoastaan kartuttaneet Aleksanterin nauttimaa arvoa. Viktor IV oli kuollut, ja se uusi vastapaavi, minkä keisari vihitti, ei tullut Saksassakaan yleisemmin tunnustetuksi. Lombardian kaupungit olivat nousseet uuteen kapinaan. Itse Roman kaupunki tahtoi osoittaa itsenäisyyttä ja kutsutti „senaatin ja kansan" nimessä laillista ylipaimentansa takaisin. Marraskuussa 1165 Aleksanteri ensi kerta otti oman likeisimmän seurakuntansa haltuunsa, oltuansa kuusi vuotta pakoretkillä milloin missäin. Mutta eipä nytkään hänen asemansa ollut aivan levollinen. Vastapaavi Paskhalis asui Viterbossa keisarillisten aseiden turvissa. Tuskulo, pyhän istuimen vassallikunta, mutta Roman kaupungin kiivas vihollinen piti keisarin puolta. Romalaiset kokivat valloittaa vihatun kilvoittelijansit, mutta Saksan armeija ennätti avuksi, löi piirittäjät takaisin ja kääntyi sitten itse ikuista kaupunkia vastaan. Seuraus oli, että Aleksanterin täytyi jälleen paeta Romasta, Heinäkuussa 1167. Hän lähti silloin Beneventoon, jossa hän vielä alussa vuotta 1170 tavataan.
Mutta Fredrik Barbarossan onnen päivä oli laskeumaisillaan. Tuskin oli Roma hänen valtaansa tullut, niin rutto hävitti hänen loistavan armeijansa ja karkoitti jäännökset pois Alppien toiselle puolen. Italia sai hetkeksi jälleen hengähtää, ja Lombardian kaupungit järjestyivät lujaksi liittokunnaksi, jonka suojelushenki paavi Aleksanteri oli. Omassa hiippakunnassaan hänelle kuitenkin yhä vastuksia kesti. Keisarilliset pitivät Romaa hallussaan, vastapaavit yhä istuivat Vatikanossa ja itse Roman asukkaat, jotka pyrkivät samaan vapauteen kuin Lombardialaiset, pelkäsivät vallanhimoista Aleksanteria. Tuo keskiaikainen Roma ei milloinkaan voinut unohtaa muinaisen mahtavuuden muistoja, vaan pyysi ehtimiseen pakoittaa lähikaupungit. valtansa alle. Etupäässä Tuskuloa, Roman vanhaa vihollista, ahdistettiin, niin että tämän kaupungin viimein täytyi pyrkiä paavin turviin. Elok.. 8 p. 1170 viimeinen Tuskulon kreivi Raino heitti paaville kaikki oikeutensa. Aleksanteri oli silloin Verulae'ssa; vasta kuukautta myöhemmin (Syysk. 8 p.) hän sieltä lähti hiljakseen Tuskuloon päin, ja matkusti vihdoin Lokak. 17 _ p. „kunnialla ja loistolla kaupunkiin sisään, asuen sitten kuusi-kolmatta kuukautta herrana itse linnan palatsissa" (Codex Cencii, siv. 262; Jaffe, Regesta Pontif. Rom., siv. 735; Gregorovius, Glesehichte der Stadt Rom. IV siv. 556). Oikeastaan hänen asumisensa Tuskulossa näkyy kestäneen seitsemän-kolmatta kuukautta; sillä vasta Tam-mikuussa 1173 hän sieltä lähti Signiaan.
Tällä välin oli, varsinkin syksyn kuluessa 1172, sovintoa hierottu Romalaisten kanssa, jotka lupasivat vastaanottaa Aleksanterin, jos hän antaisi heidän hajottaa Tuskulon muurit. Asiasta ei tullut mitään; mutta ylipäänsä Aleksanterin arvo ja onni oli kohoamassa. Tanskan kuningas Waldemar Suuri, joka v. 1168 hävitti pakanuuden Riigen'issä ja alkoi levittää valtaansa Wendiläisellä rannikolla, katsoi nyt viisaimmaksi tehdä sovintonsa Aleksanteria III:nnen kanssa ja antoi v. 1169 Lund'in arkkipispan, Eskil'in, palata sijallensa. Samana vuonna paavillinen kirje Beneventosta Marrask. 8 p. julisti Waldemarin isän, murhatun Knuutti Lavard'in, Katholis-kirkon pyhäksi. Tanskan ja pyhän istuimen väli oli siis jälleen saatu varsin hyvälle kannalle. Englannissa tosin Tuomas Becket v. 1170 murhattiin; mutta neljä vuotta myöhemmin nähtiin Henrik kuningas katuvaisena hänen haudallansa. Vihdoin Legnanon tappelu v. 1176 masensi jäykän Barbarossan, joka seuraavana vuonna Venetiassa teki sovintonsa Aleksanterin kanssa ja hänen välityksellään myöskin Lombardian kaupunkien kanssa.
Koko tällä aialla vv. 1173-1177 Aleksanteri III ei ollut Tuskulossa käynyt, vaan hänen olopaikkansa olivat olleet: Anagnia, Ferentino ja Benevento. Venetian rauhanteon perästä hän ensin lähti Anagniaan ja oleskeli sitten vähän aikaa Maaliskuun alulla 1178 Tuskulossa. Maalisk. 14 p. hän tästä lähti Romaan, joka nyt, kun keisarin kannatus oli lakannut, ei enää tehnyt vastarintaa. Samoin vastapaavi Kalixto ei enää voinut asemaansa pitää. Keisarilliset aseet pakoittivat häntä antaumaan, ja Elok. 29 p. 1178 hän lankesi Aleksanterin jalkain juureen. Tämä tapahtui taas Tuskulossa, jossa Aleksanteri mainittuna vuonna viipyi koko syksyn sekä Tammikuun seuraavaakin. Muun seassa tiedämme, että hän Syysk. 21 p. 1178 Tuskulosta ulos-antoi kirjeensä „ad episcopos per Tusciam", kutsuen heidät ensi kevääksi Lateran'on kolmanteen kirkolliskokoukseen (Mansi, Sacr. Consiliorum nova et amplissima Collectio, XXII sivv. 211, 212). Kirkolliskokous pidettiinkin Romassa Maaliskuussa 1179; mutta jo seuraavana kesänä Romalaisten meteliset liikkeet pakoittivat Aleksanterin lähtemään jälleen iehensä Lation maaseuduille, eikä hän enää: eläissään, tullut Romaan takaisin. Heinäkuun, Elokuun ja Syyskuun, hän oli Signiassa, Lokakuun ja Marraskuun Anagniassa, sitten Toukokuuhun v. 1180 Velletri'ssa. Kesäk. 13 päivästä 1180—Kesäk. 1 päivään 1181 hän asui Tuskulossa, lähti siitä Viterboon ja vihdoin Civita Castellanaan, jossa kuoli Elok. 30 p. 1181.
Tämä katsahdus Aleksanteri II1:nnen historiaan todistaa, mitä jo ylempänä väitimme, --: 1;ksi, että hänen Tuskulosta Syyskuussa antamansa bulla ei voi olla varhaisempi kuin vuodelta 1171, koska mainittu kaupunki edelliseen vuoteen asti oli kuulunut keisarilliseen puolueesen ja paavi vasta Lokakuussa 1170 ensi kerran sinne tuli; 2:ksi, että (antopäivään ja paikkaan nähden) bullan vuosiluku saattaa olla ei ainoastaan 1171 tai 1172, vaan myöskin 1178 tai 1180.. — Bullan omasta sisällyksestä emme muutoinkaan ensi aluksi saa sen tarkempaa rajoitusta. Upsalan arkkipispan mainitseminen ei todista muuta, kuin että bulla ei ole vanhempi vuotta 1164. Guttorm'jaarlista ei tiedetä muuta, kuin että hän jo v. 1163 oli Ruotsin kuninkaan Kaarlo Sverkerinpojan jaarlina, silloin kävi Tanskan maalla noutamassa kuninkaansa morsianta Kristiinaa, Waldemar.: Suuren sisarentytärtä, ja samassa tapauksessa oli kummina Woldemar'in pojan Knuutin ristiäisissä. Kun sittemmin Kaarlo Sverkerinpoika Huhtik. 12 ,p. 1167 tai 1168. sai surmansa, ja Knuutti Eerikinpoika viisivuotisen taistelun perästä tuli yleiseksi hallitsijaksi vv. 1172-1195 taikka 1173-1196, näkyy Guttorm olleen tämänkin kuninkaan jaarlina. Siitä seikasta kuitenkin, että Birger Brosa v. 1176 mainitaan jaarlina, sopisi arvata Guttorm'in silloin olleen kuolleena; mutta lähteiden köyhyys tekee tämänkin arvelun varsin epävakaiseksi, koska toisinaan kaksi jaarlia on yht'aikaa ollut. (ks. Strinnholm, Svenska Folkets hist. IV sivv. 134 seurr., 295). *)
Mutta jos tämä bulla itsestään ei anna tarpeellista tarkempaa osviittaa, niin tapaamme muita Tuskulosta Syyskuussa annetuita kirjeitä, joista sopii suurella todennäköisyydellä päättää, että ovat yht'aikaisia tuon Suomeen koskevan bullan kanssa. Sirmendin julkaisemat Aleksanteri III:unen kirjeet, mitkä myöskin Mansi on ottanut kokoelmaansa, sisältävät yhdessä jaksossa yhdeksän Pohjoismaihin koskevaa bullaa, jotka kaikki ovat annetut Tuskulosta Syysk. 7-17 pp. (ks. Mansi, XX3, sivv. 931-941). Yksi näistä on tuo bulla „Gravis admodum", jonka vuosilukua etsimme. Mutta se seikka, että muut kahdeksan ovat sijoitetut sen kanssa yhteen, näyttää osoittavan niiden kaikkien olevan samalta vuodelta lähteneitä. Niiden sisällys ei myöskään semmoista arvelua vastusta; sillä kolme niistä (Syysk. 9, 11 ja 17 pp.) tarkoittavat Viron kansan käännyttämistä, eli aivan yhtäläistä asiaa kuin »Gravis admodum" bulla. Ajatella täytyy, että Aleksanteri III jonakuna vuonna Tuskulossa ollessaan löysi sen verran lomaa kiivaista taisteluistaan, että hän kerrassaan saattoi ottaa Pohjoismaiden asiat tarkastettavakseen. Mutta näin ollessa saattaa mahdollista olla, että jotkut näistä kahdeksasta tarjoovat tarkempaa ajanmääräystä, kuin mitä » Gravis admodum" yksin antaa. Meidän on siis velvollisuus ottaa niidenkin sisällys silmäiltäväksi.
Nämä bullat ovat, jos niitä sisällyksen mukaan järjestetään:
1 ja 2. Kaksi kirjettä, Syysk. 9 ja 10 pp., Upsalan arkkipispalle ja alapispoille, puhuen sikiönsä surmaajista, simoniasta y. m.;
3. Yksi kirje, Syysk. 7 p., Strengnäs'in pispalle Wilhelm'ille, jonka seurakunta otetaan paavin suojelukseen;
4. Yksi kirje, Syysk. 8 p., Linköping'in pispalle Kol'ille, jonka vaali vahvistetaan, sittenkuin hänen edeltäjänsä Stenar on laskenut alas pispan-arvonsa;
5 Yksi kirje, Syysk. 17 p., Linköping'in hiippakunnan hengellisille ja maallisille, jotka käsketään kuuliaisuutta osoittamaan Kol'ille, samoin kuin olivat olleet Gislo vainajalle kuuliaiset (Gislo oli ollut Stenar'in edeltäjä);
6, 7 ja 8. Kolme kirjettä, Syysk. 9, .11 ja 17 p., nimittäin yksi Throndhiem'in arkkipispalle ja Stavanger'in pispalle, toinen Tanskan, Norjan, Svean ja Göthin kuninkaille, ruhtinaille ja muille uskovaisille, ja kolmas Tanskan asukkaille, kaikki kehoituksella olemaan avullisia Virolaisten käännytykseen.
Näistä bullista kaksi ensimäistä eivät ole ajanmääräyksen suhteen meille miksikään avuksi. Sitä vastoin 3, 4 ja 5 saattaisivat tarjota tukevampaa jalansijaa, jos tietäisimme, minä vuosina Wilhelmi kantoi Strengnäs'in hiippaa, tai milloin Kol tuli Linköping'in pispaksi. Mutta näistä seikoista Ruotsin kirkkohistorioitsijat (Spegel, Rhyzelius, Reuterdal) eivät ole osanneet antaa mitään selkoa. Vahvistuskirje Kol'ille sisältää kuitenkin sen ilmoituksen, että hänen edeltäjänsä Stenar oli laskenut alas virkansa Lundin arkkipispan Eskil'in käsiin. Tämä ei voinut tapahtua ennen vuotta 1169; sillä Eskil oleskeli ulkomailla vv. 1162-1169 (ks. Reuterhohn, Svenska Kyik. hist. II, siv. 95). Se ei myöskään voinut tapahtua jälkeen vuoden 1177, jolloin Eskil luopui virastansa ja mainio Absalon tuli sijaan (ks. Regesta Diplomatica Hist. Danicae). Jos nyt ajatella käykin, että Stenar'in luopumus olisi tehty Eskil'in viimeisenä arkkipispavuotena, ja että paavin Tuskulosta antama vahvistuskirje Kol'ille olisi myöhästynyt seuraavan vuoden Syyskuuhun, ei paavin kumminkaan olisi sopinut silloin jättää mainitsematta, että „venerabilis frater noster Eskil Londoniensis archiepiscopus" jo itse oli astunut alas sijaltansa. Mutta siihen ei ole vähintäkään viittausta, ja Kol'ille annettu vahvistuskirje Tuskulosta Syysk. 8 p. täytyy siis asettaa vuo- teen 1.171 tai 1172.
Erinäistä tarkastusta ansaitsevat ne kolme bullaa, jotka puhuvat Virolaisten käännyttämisestä. Asiasta näkyy kysymystä olleen jo siihen aikaan, kun Paavi ja Lund'in arkkipiispa, molemmat maanpakolaisina, yhtyivät Ranskanmaalla. Eräs munkki Troyes'ista, nimeltä Fulkoni, vihittiin silloin arkkipispa Eskil'in kautta Virolaisten pispaksi. Mutta Fulkoni ei vielä voinut vähiin aikoihin lähteä uuteen virka-alaansa, ja hänen abbatinsa Petrus Cellensis kirjoittaa „Ruotsin kuninkaalle, herttuaille ja ruhtinaille sekä heidän arkkipispallensa ja kaikille alapispoille" estelykirjeen Fulkonin puolesta. Hän muka tahtoo häntä vielä opettaa ja neuvoa, mainitsee kovaa tulvaa, joka tekee tiet vaikeiksi, ja sanoo muutoin vielä tarvitsevansa hänen apuaan virkatoimissa. Mutta tärkein syy Fulkonin viivyttelemiseen näkyy olleen se, että Lund'in arkkipispa yhä oli maanpaossa ja Waldemar Suuri ei vielä tunnustanut Aleksanteria. Senpä tähden abbati Ruotsiin kirjoittaa, eikä Tanskaan. Niinkuin edellisessä olemme nähneet, nämä seikat muuttuivat toiselle kannalle v. 1169, ja kohta sen jälkeen Fulkoni lähti Tanskaan. Abbatti silloin kirjoitti hänen kanssausa Eskilille: „remittimus eum ad vos et commendamus eum Deo et vobis. Retinuimus eum. siquidem malo tempore, remittimus autem bono et congruo" (s. t. s. kun seikat ovat muuttuneet sovinnollisiksi),*). Mutta Aleksanteri III, bullat Virolaisten käännyttämisestä ovat kirjoitetut sitten kuin Fulkoni on Tanskaan tullut ja juuri ruvennut valmistamaan itseänsä tehtäväänsä. Ensimäinen bulla, Tuskulosta V Idus Septembris (eli samalta päivältä kuin „Gravis admodum"), pyytää Fulkonille Virolaisten pispalle, „qui ad convertendam gentem illam divina gratia inspiratus, ministerium prsedicationis et laborem proponit assumere", tulkkia ja seuralaista Norjan-maalta, nimittäin erästä Nikolao nimistä munkkia, „joka, kuten kuulleet olemme" — sanoo paavi -- » on siitä (Viron) kansasta syntyisin". Toinen bulla, Tuskulosta III Idus Septembris eli Syysk. 11 p., kehoittaa Tanskan, Norjan, Svean ja Göthin kuninkaita, ruhtinaita ja kansoja ristisotaan Virolaisia vastaan, mutta sisältää muutoin aivan yleisiä lauseita, eikä puhu Fulkonista mitään. Kolmas bulla, Tusku-losta XV Kalend. Octobris eli Syysk. 17 p., kehoittaa kaikkia Jumalan uskollisia Tanskan valtakunnassa varoillansa auttamaan Fulkonia hänen työssänsä. Sanat kuuluvat: Credimus sane, universitati vestrae innotuisse, qualiter — — Fulco, Estonum Episcopus, inopia et paupertate prematur et ad convertendam gentem illam — — totis viribus elaboret et, quantum potest, sollicitudinem et diligentiam adhibere procuret". Tästä näkyy, että Fulkoni jo jonkun aikaa on ristiretken puuhissa Tanskassa oleskellut, mutta nähtävästi ei aivan kauan, koska Norjaan lähtevä bulla sanoo hänen vasta „hankkivan (proponit) ryhtyä saarnavirkaan". Jos nyt todennäköisyydellä voimme päättää, että Fulkoni v. 1169 tai 1170 tuli Tanskaan, niin paavin bullat hänen asiassaan tuskin voivat olla myöhäisempiä kuin vuodelta 1171, korkeintaan vuodelta 1172. Sitä vastoin vuosiluku 1178 olisi liian myöhäinen; sillä vaikka Fulkoni vielä silloin Tanskassa oleskeli arkkipispa Absalonin luona (Viroon hän: ei näy milloinkaan tulleen), ei voinut paavilla silloin enää olla mitään toivoa hänen vaikutukseltaan. Ainoastaan Petrus abbati kirjoittaa Absalonille siihen aikaan pari kohteliasta kirjettä, joissa kiittää häntä hänen hyväntahtoisuudestaan Fulkonia vastaan.
Näin useat asianhaarat todistavat, että Tuskulosta annetut Syyskuun bullat ovat 'vuodelta 1171 tai korkeintaan vuodelta '1172. Myöskin Aleksanterin oma historia tekee edellisen vuosimäärän luultavammaksi; sillä Syyskuussa 1172 paavi par'aikaa hieroi sovintoa Romalaisten kanssa ja lienee tuskin joutanut laveammassa määrässä tarkastamaan pohjoismaiden asioita. Vihdoin ne hämärät ja vaillinaiset tiedot, mitkä itse Ruotsin senaikuinen historia meille tarjoo, vahvistavat tätä arvelua „Gravis admodum" bullan Ruhteen. Bulla on kirjoitettu Upsalan arkkipispalle ja Guttorm jaarlille, mutta ei Ruotsin kuninkaalle, vaikka tietysti semmoinen kuningas kuin Knuutti Eerikinpoika olisi ollut omansa valvomaan isänsä istutusta Suomessa. Syy ei voi olla mikään muu, kuin että bullan aikana Knuutin kuninkaallinen arvo ei vielä ollut tunnustettu. Kun nyt tiedämme, että Knuutti Erikinpoika viisi ajastaikaa, vv. 1167-1172 tai 1168-1173, taisteli kruunusta, että hän sillä ajalla oli vihollisuudessa Waldemar Suuren kanssa, että Upsalan arkkipispa Stefano oli hänen altansa paennut sijaltaan ja vielä v. 1170 oleskeli Tanskassa, niin on helppo ymmärtää, miksi joku esm. v. 1171 annettu bulla jättää Ruotsin kuninkaan mainitsematta. Pahaksi onneksi vuosiluvut Knuutin historiassa eivät ole, täydelleen tarkkoja; mutta tavallisesti pidetään 1167-1172-1195 hänen hallituksensa rajapylväinä. Jos hän siis jo v. 1172 tuli yleisemmin tunnustetuksi, niin Syyskuun bulla, joka ei vielä ole hänestä tietävinään, on luultavammin vuodelta 1171, kuin vuodelta 1172.
Yhteen-laskien mitä edellisessä on todistettu, huomataan:
1:ksi, että bulla „Gravis admodum" ei voi sopia muihin vuosilukuihin kuin 1171 tai 1172;
2:ksi, että näistä kahdesta vuosiluku 1171 on kaikin puolin todennäköisempi.