Ristiretkiajan Suomi

From Suomen Muinaishistoria
Revision as of 17:18, 28 September 2021 by Suomenmuisto (talk | contribs)
(diff) ← Older revision | Latest revision (diff) | Newer revision → (diff)
Jump to navigation Jump to search

Ristiretkiajan Suomi[edit | edit source]

Päivitetty 28.9.2021.
Väinämöisen-laulu-virolainen-maalaus.jpg
Kuva: virolainen näkemys Väinämöisestä. Lähde

Itämeren ristiretkiaika noin 1008-1413 jKr on aikakausi jolloin niin suomalaisvaltakunnat kuin pakanuus Itämeren maiden valtionuskontona lakkasivat olemasta. Kristillistynyt ja kahteen haaraan jakautunut roomalaiskulttuuri valloitti lähestulkoon koko Euroopan, toteuttaen onnistuneesti Euroopan osalta rajattoman roomalaisvalloituksen ideologian (Aeneid, 1. kirja, 279. rivi: "imperium sine fine"). Viimeinen kristinuskoon kääntynyt eurooppalainen valtio oli Liettua 1385-1413 jKr. Myöhäiskeskiajan jälkeen pakanuus säilyi lähinnä Karjalan, Venäjän ja Lapin takametsissä sekä siellä täällä Itämeren alueella yksittäisinä kansanperinteinä. Usein kansanperinteet irtosivat alkuperäisestä asiayhteydestään, hyvänä esimerkkinä tuosta ilmiöstä Jumin häiden muuttuminen seuraleikiksi niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Oliko Lemminkäisiä ja Väinämöisiä oikeasti olemassa?[edit | edit source]

Ensimmäinen asia on tietysti kansallisten sankarien olemassaolo: kuinka todellisia he olivat? Heidät tunnetaan pääasiassa SKVR-runojen kautta. Runojen päätarkoituksena on usein viihdyttävyys sekä henkisten arvojen – kuten elämänkokemuksen, valtiojärjestyksen tai tähtitieteen – opettaminen. Kantelettaren 2. kirjan runo 278 Noita laulan joita taian antaa hyvän listan tähän tarkoitukseen:

"[...] Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei mene maanrakohon,
Vaikka mahtajat menevät.
Tuo oli laulaja ikuinen,
Virren porras polvuhinen,
Tuop’ on vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemminkäinen,
Sekä kaunis Kaukomieli,
Pohjan neiti neljäntenä,
Pohjan neiti, Pohjan akka,
Viies Antero Vipunen,
Se kuues Kaleva vanha.
Viel’ oli nuori Joukahainen,
Vielä muitaki monia,
Joit’ ennen isoni lauloi,
Oma vanhempi opetti."

Heti alkuun on huomattava saagaperinteet joiden mukaan suomalaissankarien nimet, mukaanlukien erisnimi + sukunimi -tyyliset nimet, ovat joiltakin osin titteleitä. Ilmiö tunnetaan jossain määrin muualtakin, esimerkiksi useiden Gaius Julius Caesareiden, Herodesten ja Zeus-kuninkaiden osalta (Eusebius, Praeparatio Evangelica: "There had been also another Zeus, the brother of Uranus and king of Crete, far inferior in fame to him of later birth"). Täten tärkeimmät runojen sankarihahmot nimineen eivät välttämättä viittaa juuri tiettyyn historialliseen yksilöön, vaan voivat olla synteesi useista todellisista hallitsijoista sekä heidän edustamistaan arkkityyppisistä luonnonvoimista: Väinämöinen 'vesi', Ilmarinen 'ilma', Ukko 'ukkonen', Zeus 'taivas' ja niin edelleen.

Lähteet:


Väinämöinen[edit | edit source]

Ykkössijalla oleva Ukko Väinämöinen, lyhyemmin Väinö tai Väinen, on suomalaisten päämies, ylin tuomari, kansakunnan opettaja ja arvojohtaja. Hän assossioituu perinteissä Etelä-Suomeen sekä hieman yllättäen myös Lapin Korvatunturiin. Uusimaalainen muistelma kuvaa vuosina 1050-1248 jKr Lapissa toiminutta pakolaishallitusta aikana, jolloin maan eteläosa oli jo menetetty viholliselle tai oli sen vaikutuspiirissä. Perinteen mukaan Väinämöiset olivat suomalainen hallitsijasuku, joka otti myöhemmin kristillistymisen myötä Uudellamaalla tavatut nimet Bock, Box ja Boxström ('Pukki', 'Pukinvirta') – katso Pukit alempana. Myöhemmällä kristillisellä ajalla nimi on säilynyt sukunimenä Savossa (1563, Heikki Hassonen Väinämöinen), ollen kenties Väinön perheen savolainen haara.

Keskikaikaisessa islantilaisessa saagakirjallisuudessa Väinämöinen esiintyy suomalaisena kuninkaanpoikana ja merenjumaluutena, jonka sukua asui Suomen lisäksi Tanskan Læsø-saarella (Ægir eli Hler Fornjótin poika) sekä Fennoscandian suomalaiskuninkaiden tuomaripoikana, joka saa ratkottavakseen pohjoismaisten hallitsijoiden kiistat (Höfundr Guðmundrin poika) ja jonka nimestä sanotaan tulevan Pohjoismaissa tuomaria tarkoittava höfundr-titteli.

Myöhemmässä salatieteissä SKVR-runojen Väinämöinen esiintyy anonyyminä hukkuvana kuninkaana Michael Maierin 1600-luvun teoksessa Atalanta Fugiens (kuvio 31) sekä omalla nimellään Vine (Väinä eli Viena/Dvina) muiden suomalaiskuninkaiden kanssa 1584 jKr Reginald Scotin teoksessa The Discoverie of Witchcraft (perustuen erään T.R.:n 1570 jKr kirjoittamaan nimilistaan) sekä 1800-luvun Arthur Waiten teoksessa The Book of Ceremonial Magic.

Lähteet:

  • Tuntematon 1820: SKVR XII1 65 Väinämöisestä. Turun Viikko-Sanomat ja SKS. Verkkokopio
  • Lönnrot, Elias 1840: Kanteletar. 1. kirja, 90. runo Wäinämöisen sanoja. Verkkokopio Toinen verkkokopio
  • Ganander, Kristfrid 1789: Mythologia Fennica. Frenckellska boktryckeriet. Kalevanpoikia ja Väinämöistä koskevat maininnat. Verkkokopio
  • Bock, Ior 1996: Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia. Synchronicity Publications. Ukkoa, Väinämöistä ja Periä koskevat maininnat. Julkaisutiedot
  • Pirinen, Kauko: Savon historia. 14. luku Kirkollinen elämä, maininnat Väinämöisestä ja Ilmarisesta. Edita Publishing Oy. Verkkojulkaisu Arkistokopio
  • Maier, Michael 1618: Atalanta Fugiens. Kuvio 31. Verkkokopio Suomennoksen julkaisutiedot
  • Reginald, Scot 1548: The Discoverie of Witchcraft. Sivut 217-228. Dover Publications. Verkkokopio
  • Waite, Edward 1896: The Book of Ceremonial Magic. Sivu 210. Verkkokopio Toinen verkkokopio


Väinämöinen

Kuva: Pakeneva Atalante -teoksen Väinämöinen: "Kuningas meressä ui, kovaa huutaa: "Ken minut pelastaa, suuren palkkion saa"" (Kane Kanervan käännös 2015). Kuningas on Väinämöinen merihädässä, rannikko Pohjolan ranta ja palkkiona ihmiskunnan aarteista suurin eli Sampo. Teokseen sisältyy myös kuvaus pohjoismaisesta kuninkaasta saunassa (28. kuvio) sekä Ragnarökin Fenrir-sudesta syömässä Odinin (24. kuvio).


Ilmarinen[edit | edit source]

Rahavuoren kuningas Seppo Ilmarinen, lisänimeltään Sotijalka eli Sotajalka, tunnetaan Hämeen ja karjalaisten kuninkaana (Mythologia Fennica) sekä Länsi-Uudenmaan Raaseporin kuninkaana (Bockin perheen saaga). Taivaanjumalana nimi kytkeytyy idässä venäjänsuomalaisen Inmarin kautta intialaiseen Indraan ja etelään mentäessä balttien Ilmārsin kautta germaaniseen Marsi-heimoon ja roomalaiseen Marsiin. Uusimaalaisen perinteen mukaan Birger-jaarlille vuonna 1248 Kainuussa antautunut suomalaiskuningas oli arvonimeltään Ilmarinen ja kristillistymisen myötä uudeksi nimeksi tuli puolipakanallinen Raström. (Nimen vanhoja vaihtoehtoisia pohjoisia kirjoitusasuja ovat Ramund, Ramunder ja Hrómundr.)

Keskikaikaisessa islantilaisessa ja tanskalaisessa saagakirjallisuudessa Ilmarinen esiintyy suomalaisena kuninkaanpoikana, josta siintyy lukuisa joukko valloittajakuninkaita (Kári Fornjótin poika) tai on itse kuuluisa valloittajakuningas (sotaisa Olimarus eli Ilmari Sotajalka). Jälkimmäinen tanskalaisversio vaikuttaa ensiksimainitun islantilaisversion korruptoituneelle versiolle, kuitenkin selvästi tuntien hahmon suomalaisen sotaisan kuvauksen. Teemaan sopivasti nimi Ilmarinen esiintyy 1500-luvun lopulla Savossa ratsumiehen nimenä, kenties muistona kristillisten nimien rinnalla kulkevista pakananimistä kuten yllä uusimaalaisessa perinteessä.

Lähteet:

  • Useita: Suomen Kansan Vanhat Runot, Väinämöisen tuomio -luokan runot. Ilmoria ja Sotijalkaa koskevat maininnat. Verkkotietokanta
  • Ganander, Kristfrid 1789: Mythologia Fennica. Frenckellska boktryckeriet. Kalevanpoikia ja Karea koskevat maininnat. Verkkokopio
  • Bock, Ior 1996: Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia. Synchronicity Publications. Ilmarista koskevat maininnat. Julkaisutiedot
  • Pirinen, Kauko: Savon historia. 14. luku Kirkollinen elämä, maininnat Väinämöisestä ja Ilmarisesta. Edita Publishing Oy. Verkkojulkaisu Arkistokopio
  • Tuntematon: Frá Fornjóti ok hans Ættmönnum. Kária koskevat maininnat. Verkkojulkaisu Arkistokopio
  • Grammaticus, Saxo 1208: Gesta Danorum. 5. kirjan Olmaria koskevat maininnat. Verkkokopio Toinen verkkokopio


Lemminkäinen[edit | edit source]

Lemminkäinen eli Lemminki on parhaiten ristiretkiajalta tunnettu suomalaisperäinen kuningasnimi. Se esiintyy 1200-luvulla jKr Kuurinmaan kuninkaalla muodossa Lammechinus rex 'Lemminkäinen kuningas'. Kuurimaa sijaitsee Baltiassa Riaanlahdella aivan suomalaissukuisen Liivinmaan äärellä, viitaten mahdolliseen sukulaisuuteen tai kulttuurivaikutteisiin. Lemminkäisen nimi tulee lempi(ä)-sanasta ja samalla tavalla oli nimetty virolainen päällikkö Lembitu yhtälailla 1200-luvulla jKr. Lemlax 'Lem(men) lahti' tai 'Lem(minkäisen) lahti' tunnetaan myös paikannimenä Suomesta.

Lemminkäisen lisänimi Kaukomieli tunnetaan islantilaisaagoista Kainuun kuninkaan nimenä 800-900-lukujen jKr taitteessa (Faravid, Egils saga) sekä myöhemmin keskiaikaisena sukunimenä Liivinmaalla (Caughelemme, 1290) ja Suomessa 1300-luvulta eteenpäin muodossa Caukemele/Kaukemele. Suomenruotsalaisen perinteen mukaan kyseinen titteli on ollut kokonaisuudessaan Pukki Lemminkäinen, myös Pukin ollessa päällikkönimi Itämerellä – katso Pukit tuonnempana.

Lähteet:


Pohjan neiti ja Akka[edit | edit source]

Tieto pohjoisesta naisten tai amatsoonien maasta löytyy jo Tacituksen ’’Germania’’-teoksesta (98 jKr) ja tunnetaan myös intialaisesta (Kalhana), kristillisestä (Adam Bremeniläinen) sekä islamilaisesta (al-Idrisi) kirjallisuudesta. Teemalla on yhtymäkohtia Pohjan Akan tarinoihin sekä Etelä-Venäjällä antiikin aikana toimineisiin amatsoonittariin. Koska perinteemme ovat sukupuolellisesti varsin tasa-arvoisia (Ukko ja Akka, Ilmarinen ja Ilmatar ym.) eikä meillä ole omaa tietoa yksittäisestä matriarkasta, on naisten maan taustalla mahdollisesti väärinymmärrys Kainuun (Kvenland > Kvinnaland 'naisten maa') tai Viron Naissaaren suhteen. Taustalla voi olla myös suomalaisen parinvalinnan naisten valinnan eksoottisuus, jolloin suomalaisista käytetty amatsooni-termi on vastine uusimaalaiselle valkyyria-termille keskikesän naimajuhlan kontekstissa. (Martti Haavio kirjoittaa enemmän aiheesta Jumin häiden nimellä.)

Akka itsessään tunnetaan roomalaisilta Acca Laurentia -jumalattarena sekä myös intialaisilta Akka Mahadevi -nimisen keskiaikaisen merkkihenkilön ja opettajattaren nimenä. Ottaen huomioon nimen keskeisyyden myös suomalaisessa kulttuurissa, ei ole vaikea nähdä myös meillä olleen tuota nimeä tai arvonimeä kantaneita henkilöitä. Uusimaalainen perinne esittää asian olleen juuri noin: Akka oli viimeisten suomalaisjohtajien titteli vielä 1200-luvun jKr puolivälissä ja sen germaanisen vastine on Ella, jolle tunnetaan samassa vanhan naisen merkityksessä germaaninen vastine Elli. Akan ja Ukon perheestä syntyi perinteen mukaan 1200-luvulla Boxströmin suku - katso Väinämöinen yllä ja Pukit alla.

Samassa päällikkönaisten asiayhteydessä voi olla hyvä mainita keskiaikaisten goottitarinoiden Hervör, joka oli hunneja vastaan 300-luvulla jKr sodassa kaatunut goottien naispäällikkö ja linnankomentaja. Saagan mukaan hän polveutui Höfundrista ja Guðmundrista, eli suomeksi Väinämöisestä ja tämän isästä Iku-Turilaasta. Goottimaan nimiä olivat Reiðgotaland ja Oium, jälkimmäisen tullen vironkielen nimestä Ojamaa 'Gotlanti' (suomeksi Vuojola tai Voionmaa).

Lähteet:


Antero Vipunen[edit | edit source]

Antero Vipusen hahmon nimi on itsessään tavanomainen, mutta henkilöhahmona selvästi myyttisempi kuin muut. Siinä voi halutessaan nähtä kalevanpoikien, Saxon Grammaticuksen esiaikojen jättiläistietäjien ja jatulien leiman. Suomalaisesta Antero Vipusesta ei ole tietoja SKVR-runojen ulkopuolelta, mutta lappalaisesta 1500-luvulla jKr eläneestä vastaavasta hahmosta on säilynyt tarinoita Ikämielen nimellä.

Lähteet:


Kaleva Vanha[edit | edit source]

Kaleva on suomalaisten sekä virolaisten kantaisä ja sama kuin Pohjan herra Iku-Turilas (Fornjót, Grundin Guðmundr). Kalevalainen-sana juontuu juuri Kalevasta. Nimi yhdistyy erityisesti Suomen etelärannikon sekä Viron Tallinnan seudun alueeseen, mutta sana tunnetaan paikannimistä toki muualtakin. Krishnan germaaninen nimi Kol ('velho') voi tulla kalevanpojista, sillä uusimaalaisen perinteen mukaan Krishna oli Väinämöisen kalevalaista sukua ja germaaninen Krishna-muistelma yhdistää suvun Suomen etelärannikolle (linkki). Saagamaailmassa Kalevan suvulla esitetään olevan yhteyksiä Intian lisäksi myös britteihin kuningas Arthurin sukuun sekä Egyptin Alexandriaan.

Tärkein Kaleva-maininta löytyy anglosaksisesta Widsithistä 500-luvulta jKr, jossa hänet mainitaan suomalaisten päämiehenä. Sama teksti mainitsee loppuosassaan myös virolaiset ja Liivinmaan idumealaiset, eli yhteensä kolme eri suomalaisheimoa. Merkillepantavaa on nimen suomalaisen asun tunteminen sen germaanisten versioiden sijaan (Fornjót, Guðmundr) sekä Kalevan asettaminen kuudenneksi tärkeimmäksi hallitsijaksi Euroopassa.

Juuri ennen ristiretkiaikaa sijoittuu islantilainen Helga þáttr Þórissonar -saaga, joissa Norjan kristitty kuningas Olavi Tryggvenpoika joutuu Guðmundrin juonittelun kohteeksi. Alkuperäiset Grimmin veljekset (Grímr) – Suomen kuninkaan lähettiläät, ei satututkijat – ovat siinäkin saagassa Guðmundrin lähettiläitä, asiamiehiä ja salamurhaajia. Oikea Olavi Tryggvenpoika oli väkivaltainen miekkalähetyksen kannattaja ja kuoli vuonna 1000 jKr Svoldin taistelussa pakanaliittouman juonittelun myötä. Grimmin kaltaiset salamurhaajat olivat hekin historiallisesti olemassa, joten kenties saagassa on tarinamuodossa muistelma Olavi Tryggvasonin vastaisen pakanaliittouman lisäksi myös Suomen kuninkaan vehkeilyistä noin vuonna 1000 jKr. (Ilmiölle tunnetaan vastine Yngvars saga víðförla-saagasta, joka perustuu ruotsalaiskuningas Anund Jakobin Suomen sotaretkeen vuonna 1050 jKr.)


Joukahainen[edit | edit source]

Muista hahmoista poiketen ei Joukahaisen hahmoon ei kirjoittaja tunne historiallisia hallitsijaperinteitä. Fornjótin eli Iku-Turilaan suvun Jökul-hahmossa voi tietysti kuulla samaa äänneasua kalevanpojan kontekstissa. Miehennimi Jouko on lyhenne Joukahaisesta, samaan tapaan kuin Väinämöisestä tulee Väinö ja Ilmarisesta Ilmari.

Lähteet:


sinetit

Kuva: pohjoismaisiin hahmoihin viittaavat taikasinetit Arthur Waiten teoksesta The Book of Ceremonial Magic (1898): Paimon, venäjänsuomalainen pakanapappi Pam ja kenties 'paimen' (Tapani Permiläisen tarinassa, verkkoartikkeli); Buer, Odinin esi-isä Burri-Finn eli Bure; Gusion eli Pirsoyn, suomalainen tai lappalainen kuningas Guse ja 'Pirun poika'; Lerajie, kuningas Lear tai Hlér-Ægir eli Väinämöinen; Bathin, Odinin vaihtoehtoinen kirjoitusasu Othin; Purson, Pura-sukunimi eli Bure edellä; Morax, Mora-paikkakunta Ruotsissa ja diabolisen tieteen opiskelupaikka Muirias irlantilaisperinteessä (Lebor Gabála Érenn, osa 4, alaosa 7, 304-306, verkkokopio); Glasyalabolas, jumalkuninkaiden asuinpaikka Glæsisvellir, Glasir ja Glæsaria (Plinius vanhempi, Naturalis historia, 37.11 verkkokopio); Forneus, Fornjót eli Pohjan herra ja Väinämöisen isä Iku-Turilas, myöhemmässä perinteessä merihirviö (toinen salatieteistä tunnettu Fornjótr-viittaus on Sworn Book of Honorius -teoksen kuningas Formione); Gaap, Odinin ja goottien esi-isä Gapt eli Gaut; Solas, 'aurinko-aasa'; Raum, suomalainen Norjan kuningas Raum ja Fornjótin jälkeläinen; Vine, Väinämöinen ja Suomen leijona (väinä, Viena, Dvina, Vin); Bifrons, Asgårdin sateenkaarisilta Bifrost; Ose, áss eli ǫ́ss 'aasa-jumala'; Andras, Antero Vipunen (ruotsiksi Anders) tai gnostilainen Anthrôpos ja Adamas; Andrealphus, sama kuin edellä. Kuvauksista käy ilmi alkuperäisen listan tekijän tunteneen germaanisen saagakirjallisuuden lisäksi myös suomenkielisiä perinteitä. Nimilista on ollut olemassa jo 1570-luvulla jKr (verkkokopio).


Monet muut[edit | edit source]

Perinteet tuntevat toki monia muitakin sankareita: tusinan verran kalevanpoikia, Iku-Tiera ja tämän isän Nieran, Ahti Saarelaisen, Kirmukarmun tovereineen, Lallin, Pukit ja niin edelleen. Vaikka näitä henkilöhahmoja on jälkeläisineen päätynyt paikoitelleen kaukomaidenkin tarinoihin asti, käymme tässä läpi ristiretkiaikaa koskettavat henkilöhahmot.


Kalevanpojat ja -tyttäret[edit | edit source]

Täydellisin lista kalevanpoikien nimistä on säilynyt Eino Kemppaisen yhteenkokoamassa listassa (1918, 1933): Hiisi, Kalmamies, Kihavanskoinen, Kihovauhkonen, Liekiöinen (eli Loge), Perkelus (eli suistamolainen Perkunas), Sankari, Soini (eli Kalkki), Tihulainen, Turilas, Turisas ja Turras (eli Turri-Turras). Tietoja on säilynyt myös Kristfid Gananderilla (1789) ja kuten Kemppaisella monet nimet assossioituvat tiettyihin maakuntiin: Väinämöinen Etelä-Suomi, Ilmarinen Häme, Liekiöinen Savo, Hiisi Kainuu, Soini Pohjanmaa tai Kainuu ym.

Kalevanpojat- ja tyttäret tunnetaan myös Bockin perheen saagasta kaksikielisine titteleineen: esim. Måne Bocken Balder – kuningas Seppo Ilmarinen, kirjaimellisesti 'kuu-pukki-Balder'; Sol Bocken Balder – Pukki Lemminkäinen, kirjaimellisesti 'aurinko-pukki-Balder'; Mai – kuningatar Maija Ilmatar, kenties sama kuin SKVR-runojen pilviin kaapattava Maija-neito; Häxor tai Bal Häxör – edellisen kuusi 'noita'-siskoa; ja niin edelleen. Tittelien sanotaan olleen käytössä vuoteen 1248 jKr asti, jolloin viimeisetkin suomalaiset päälliköt antautuivat ja kristillistyivät roomalaiskatolilaisiksi. Gotlantilaisperäisen saagan ajatus kaksikielisistä titteleistä ei välttämättä ole perusteeton, katso Gotlannin suomalaiset alempana.

Virolainen kansanperinne tuntee sekin kalevanpojat, mutta yksittäisten kalevanpoikien virolaiset nimet eivät ole kirjoittajan tiedossa muutoin kuin Väinämöisen (Vanemuine, Utrekene) ja tämän pojan Lemminkäisen (Lemmingene) osalta. Koska tunnetut nimet ovat samankaltaisia kuin Suomesta tavatut, ei ole perusteetonta epällä muidenkaan nimien olleen aikanaan tunnetun Suomenlahden eteläpuolella. Samantyyppisiä jättiläishahmoja kuin kalevanpojat ovat Vanapagan, Leiger (Liekiöinen?) ja Suur Tõll sekä tämän vaimo Piret (Piruet?), kuuluen kenties samaan katraaseen. Historiallisessa kontekstissa on huomattava Lemminkäis-nimien esiintyminen nimenomaan baltiansuomalaisilla päälliköillä, katso Lemminkäinen yllä.

Lähteet:

  • Kemppainen, Eino 1918: Sankari Väkevä. Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö. Kalevanpoikia käsittelevät osat. Verkkokopio
  • Kemppainen, Eino 1933: Jumalten sukupuu. Uusintapainos teoksessa Hermeetikko Nro. 3. Kalevanpoikia koskevat maininnat. Verkkokopio Julkaisutiedot
  • Ganander, Kristfrid 1789: Mythologia Fennica. Frenckellska boktryckeriet. Kalevanpoikia koskevat maininnat. Verkkokopio
  • Wikipedia: Kalevipoeg (tegelane). Verkkoartikkeli Arkistokopio
  • Bock, Ior 1996: Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia. Synchronicity Publications. Ukon ja Akan lapsia koskevat maininnat. Julkaisutiedot
  • Borgen, Carl 2018: The Bock Saga An Introduction. Morresteyn Amsterdam. Sivu 127. Julkaisutiedot
  • Linna, Martti 2020: Kalevanpojat. Verkkosivusto Arkistokopio


Kalevipoeg-pukinsarvet-Viro.png
Kuva: virolainen kalevanpoika-patsas. Lähde CC4.0-lisenssi, kuvaa rajattu


Pukit[edit | edit source]

Itämeren alueella on viitteitä vuohikultista sekä pukki-nimisistä pakanahallitsijoista. Germaanisessa mytologiassa Heiðrún-vuohi mutustelee Valhallan puidenoksia ja läheisen Glasir-lehdon oksat mainitaan kultaisiksi. Samanlainen vuohi-aate näyttää olleen esi-isillämme, kuten kiteytyy norna-noitien, sielunpuiden ja kultalehtisten puiden vuohitarinaan seuraavassa SKVR-runossa:

"Pukki istu puussa,
Kulta lehti suussa.
Mitä tässä lehessä?
Kaks' kaunist' neitoo.
Mitä neiot tekevät?
Yks kuttoo silkkii,
Toine kuttoo samettii,
Kolmas itköö veikkoo."

Suomalaisten ominaisrotujen joukkoon (suomenhevonen, ahvenanmaanlammas, kyyttö, suomalainen ihminen…) lasketaan myös suomenvuohi, joka runojen teeman sopivasti pystyy hyödyntämään hyvin lehdet, oksat ja silmut. Vuohi on eläimenä monipuolinen, antaen lihaa ja maitoa ruuaksi, sarvia ja villaa raaka-aineiksi sekä pitää syömällä pihapiirin ruohon ja heinän matalana. Tällä luonnon ihmelahjalla ihmiskunnalle ei vanhaan aikaan ollut negatiivista assosiaatiota, kuten myöhemmin kristinuskon aikakaudella.

Viron pakolaishallituksen opetusministeri Edgar Saks kirjoitti teoksessaan (1981) Itämeren alueella vielä 1500-luvulla jKr virkeänä olleesta pukkikultista, kristittyjen tulokkaiden pyrkimyksistä poistaa perinne sekä huomattavana yksityiskohtana nostaa Pyhän Adalbertin vuonna 997 jKr surmauttaneen ja sotilaita komentaneen pakanapapin Siccon nimen olevan vironkielinen sikk ’pukki’, eli siis Pukki.


EdgarSaks-Viron-pakolaisopetusministeri.jpg
Kuva: Edgar Saks oli virolainen pakolaishallituksen opetusministeri, joka kirjoitti Itämeren pukki-papeista.


Suomessa on säilynyt perimätieto, että Bock-, Box- ja Boxström-nimien taustalla on vanha Pukki Lemminkäisen ja Ukon hallitsijaperheen suku. 1500- ja 1600-luvun ruotsalaiset ovat tunteneet perinteen jossa Suomea pakana-aikana hallinneen suvun 1300-luvulla jKr elänyt päämies nimeltään Buggonem. Johannes Messenius kirjoittaa:

"MCCCXIII. Finnones Suetico, velut intolerabili, excusso jugo, Buggonem quendam, ex prisca suorum prosapia regum oriundum, eligunt regem; Qui mox à Suecis trucidatus suit, & rebelled ad obedientiam compulsi."
1313. Ruotsalaiset alistivat suomalaisia sietämättömästi ja karistaakseen ieksen, suomalaiset valitsivat kuninkaakseen erään miehen Buggonemin, periytyen heidän oman rotunsa kuninkaiden muinaisuudesta; ruotsalaiset murhasivat hänet, he [suomalaiset] pakotettiin kuuliaisuuteen ja kapinoivat.

Teksti perustuu aiemman Johannes Magnuksen Historia de omnibus Gothorum Sveonumque regibus -teoksen tietoon:

[vuosien 1315 ja 1317 välillä] BVggo Rex Finlaendiæ. Anno verò sequenti Finlandeses, postquàm viderent se à Sueonibus plus iusto grauari, nullúmque finem insolitis oneribus imponi, vt suæ tandem consulerent libertati, Buggonem quendam ex suis in Regem elegerunt. Sed eo per Birgerú Regẽ occiso, ad duriorem seruitutem redierũt.

Nimen selityksestä voidaan kontekstissa jättää pois Puukkonen sillä vain ’Ukkonen’, ’Pukkinen’ tai ’Pukki-uisin’ sopii laajempaan kontekstiin (Buggo-nem, vrt. Box-ström ja uivan Väinämöisen kuva yllä). Kristillistynyt suku tunnetaan myöhemmällä historiallisella ajalla merkittävänä suomalaisperäisenä sukuna, jonka mukaan on nimettynä edelleen useita alueita Helsingissä ja Uudellamaalla. Tutkijat Henrik Porthan, Kurt Johanneson ja Hans Helander ovat huomanneet samantyyppisen maininnan Ruotsin Smålannissa olleesta kuninkaasta, ollen kenties sekaannus suuntaan tai toiseen Smålannin Finnvedenin kanssa. (Joka Porthanin mukaan on voitu kirjoittaa muodossa Finlandiæ tavanomaisen muodon Finvedia sijaan.) Taustalla voi olla siis myös ruotsalainen tai ruotsinsuomalainen kapinakuningas, kenties vanhaa ruotsalaissuomalaista Ynglinga-sukua.

Germaaninen assossiaatio pukkien ja Suomen kuninkaiden välillä löytyy myös saagoista. Suomen kuningas Nieran (Snæ ’nietos’) sanottiin eläneen 300 vuotta ja hänelle maksettiin Manalan vaihtokaupassa 60 vuohella. Tarina oli jostain syystä niin tärkeä, että kolmipäinen (eli kolme miehenikää elänyt) kuningas Niera on kuvattu pukki lieassa tanskalaiseen 400-luvun jKr kultasarveen. Kyseessä ei ole ainoa suomalaiskuninkaiden ja pukkien assossiaatio kyseisessä kultasarvessa, sillä siitä löytyy myös pukinsarvisia miehiä, suomalaisprinssit Nórr ja Górr etsimässä siskoaan Góita (kointähteä eli Venus-tähteä) maa- ja meriteitse sekä klassinen Hiiden hirvi -teema. Samassa asiayhteydessä voidaan mainita skandinaavinen kirkkotaide, joka kuvaa norjalaisen Olavi-kuninkaan ja ruotsalaisen Eerik-kuninkaan laivalla tehtyjä sotaretkiä Suomeen, ensiksimainitulla Uudenmaan rannikolle (Herdalerin taistelu) ja jälkimmäisellä Turun rannikolle. Kuvastossa suomalaiset kuvataan peikko- ja demonimaisina irvinaamoina sekä usein myös pukkimiehinä (linkki).


Gallehusin-kultasarvet-Tanska.png
Kuva: pukkimiehet, vuohet ja Suomen kuninkaat 400-luvun jKr tanskalaisessa kultasarvessa. Kultasarvi varastettiin ja tuhottiin 1800-luvulla, aivan kuten kävi Liedon kultakruunullekin.

Lähteet:


Kirmukarmu tovereineen[edit | edit source]

Pirkanmaalla on säilynyt Lallin tarinaa muistuttava perinne Kirmukarmu-nimisestä suomalaispäälliköstä, joka taisteli keskiajalla kristittyjä vastaan. Kirmukarmun apureina mainitaan Osmo Karjalainen, Uljas Urtti, etunimeltään tuntemattomaksi jäänyt Mielikkitytär sekä kokonaan anonyymiksi jäänyt lappalaismies. Kirmukarmulla on myös oma talonpaikka Vesilahden Rautialantien varressa sekä rautakautinen linnavuori Kaakilanniemen Linnankalliolla. Kirmukarmun apurit hekin liittyvät lähiseudun maastonpaikkoihin. Lukijoita kehoitetaan tutustumaan aiheesta kertovaan erinomaiseen verkkosivustoon, joka on linkattu alla.

Lähteet:


Gotlanti ja ristiretkiajan suomalaiset[edit | edit source]

Islantilaisen ja suomenruotsalaisen perinteen mukaan Gotlanti eli Vuojola on kuulunut vanhaan aikaan Suomen yhteyteen (Frá Fornjóti, Bockin perheen saaga). Christfrid Ganander mainitsee ohimennen gootit suomalaisten esi-isiksi (”Ne wanhat Göthit, meidän Esi-Isämme täsä waldakunnasa”) ja assossiaatio tunnetaan goottisaagoista, kuten yllä esitettiin Akan yhteydessä. Geenitutkimuksissa on saatu viitteitä saaren väestön sukulaisuudesta ensisijaisesti suomalaisiin ja virolaisiin, ei manner-ruotsalaisiin – katso tämän sivuston osio Gotlannin geenitutkimuksista (linkki). Suomessa vaikuttanut Voionmaan suku on peräisin Gotlannista (Vuojola, Vuojonmaa) ja suvulla oli aikoinaan tapana nimetä lapsensa suomalaiskansallisella tavalla.

Gotlantilaisten hyvät suhteet ristiretkiajan pakana-suomalaisiin on kiinnostava erityispiirre. Gotlantilaiset olivat tuolloin jo kristittyjä ja paljon tekemisissä ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten kanssa. Tiedetään kaksi merkittävää historiankirjoihin jäänyttä tapausta, joissa gotlantilaiset ovat pitäneet suomalaispakanoiden puolia. Ensimmäinen on Henrikin Liivinmaan kronikassa mainittu tapaus (kappale XXX.1, vuonna 1226):

Paavin legaatti lähti Liivinmaalta ja viipyi kauan laivoilla meren äärellä odottaen suotuisia tuulia. Yhtäkkiä hän näki saarenmaalaisten palaavan Ruotsista ryöstösaalineen ja lukuisine vankeineen. Saarenmaalaisilla oli tapana kaiken aikaa kiusata vangitsemiaan naisparkoja ja neutoja monin kärsimyksin ja irstailuin: He häpäisivät heitä ja ottivat toisia vaimoiksi, kukin kolme tai kaksi tai useammankin vaimon itselleen; he tekivät kielletyn itselleen sallituksi. Sillä Kristukselle ei ole sallittua liittyä Beliariin eikä pakanan sovi yhtyä kristittyyn. Saarenmaalaisilla oli jopa tapana myydä naisia kuurinmaalaisille ja muille pakanoille. […] Hän saapui Gotlantiin ja levitti Jumalan sanaa. Hän näytti kaikille kristityille pyhän ristin merkkiä ja lupasi, että ne, jotka kostaisivat väärämielisille saarenmaalaisille, saisivat syntinsä lunastetuiksi. Saksalaiset tottelivat ja ottivat vastaan ristiretkeläisten ristin. Gotlantilaiset kieltäytyivät, tanskalaiset eivät kuunnelleet Jumalan sanaa. Vain saksalaiset kauppiat halusivat ottaa taivaallisen tavaran kaupattavakseen. He hankkivat hevosia, valmistivat aseita ja lähtivät Riikaan.

Kolme vuotta 1229 jKr myöhemmin gotlantilaiset aseistivat suomalaisten pakanoiden vastarintaa:

[…] Kunnianarvoisan veljemme Suomen piispan taholta on tykönämme esitetty, että kun hänen hiippakunnassaan on uusi Kristuksen istutus, niin muutamien Gotlannin tienoiden ihmisten mielet on vallannut sokea himo, niin että he, jotka ylpeilevät kristityn nimellä, aikovat auttaa asein, hevosin, laivoin, elintarvikkein ja muin kauppatavaroin pakanoita, jotka pyrkivät tuhoamaan samaisen kylvön. Gotlantilaiset ovat siinä toimessa pakanoiden kanssa tasavertaisia tai pahanteossa jopa kyvykkäämpiä toimittaessaan pakanoille tarvikkeita kristittyjen ahdistelemista varten. Koska kuitenkin kaikkien kristittyjen pitää estämisen sijasta pyrkiä lisäämään kristinuskoa, muistutamme ja kehoitamme teidän harkitsevaisuuttanne antaen tehtäväksi apostolisella kirjeellä Jumalan nimessä, että Jumalan kunnioittamisen takia yksiselitteisestä kiellätte ja estätte Gotlannin kauppiaita uskaltamasta auttaa edellämainittuja pakanoita näillä ja muilla toimilla. Hillitkää muutoinkin niitä, jotka aikovat asettua vastahankaan, kirkonrangaistuksella, älköönkä vetoamista sallittako. […]

Gotlannin saari oli maantieteellisesti kaukana Suomesta ja Virosta, kristitty kansakunta ja myös kristittyjen valtioiden ympäröimä. Silti he halusivat, poliittisesti varsin epäkorrektisti, auttaa suomalaisia pakanoita. Selittävä tekijä voi löytyä suomalaiskansojen maksukyvyn myötä ylläluetelluista geneettisistä ja kultuurillisistä yhteyksistä.

Lähteet:

  • Tuntematon: Frá Fornjóti ok hans Ættmönnum. 1. kappale, Gotlantia koskeva maininta. Verkkokopio Arkistokopio
  • Tuntematon: Hervarar Saga og Heiðreks. Höfundrista polveutuvia gootteja koskevat maininnat. Verkkokopio Arkistokopio
  • Bock, Ior 1996: Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia. Synchronicity Publications. Sivut 63, 66, Gotlantia koskevat maininnat. Julkaisutiedot
  • Borgen, Carl 2018: The Bock Saga An Introduction. Morresteyn Amsterdam. Sivut 48-51, 60, suomalaisia gootteja tai gotlantilaisia koskevat maininnat. Julkaisutiedot
  • Ganander, Kristfrid 1783: Aenigmata Fennica. Londicerin kirjapaino. Esipuheen maininta gooteista. Verkkokopio
  • Kahlos, Maijastina – Sarasti-Wilenius, Raija 2003: Henrikin Liivinmaan kronikka. SKS. Sivut 244-245 saarenmaalaisia ja gotlantilaisia koskeva maininta. Julkaisutiedot
  • Linna, Martti 1989: Suomen varhaiskeskiajan lähteet. Paavin kirje 16.2.1229. Kirjeen verkkokopio Julkaisutiedot
  • Halila, Aimo 1969: Väinö Voionmaa. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Sivu 15, Gotlantia ja Voionmaata koskeva maininta.
  • Wikipedia: Väinö Voionmaa. Verkkoartikkeli Arkistokopio


Kansallissankari Lalli[edit | edit source]

Lalli-ritari-miekka.jpg
Kuva: lännettymisentorjuntaa 1100-luvulla jKr – eli suomalainen isäntä Lalli esittelemässä miekkaansa ylimieliselle muukalaiselle.

Useimmille suomalaisille Lalli (lalli ’karhu’) voi olla tuttu ensimmäisen ristiretken aikakaudelle sijoituvasta piispa Henrikin ja talonpoika Lallin tarinasta. Nykyajan kuvauksissa Lalli toisinaan kuvataan rahvaanomaisena mattimeikäläisenä. Kuvaus ei ole autenttinen, sillä talonpoika ei ollut ryysyläinen vaan varakas maanomistaja. Kun kartanon omistava Lalli otti "laukkarinsa" aseekseen, se oli 'miekka' eli schlager. Keskiaikaisessa kuvituksessa Lalli kuvataankin pakanaritarina, joka täyteen rengashaarniskaan sonnustautuneena surmaa miekallaan Henrikin. Lallin tarinassa Lallilla on myös omat hird-miehensä joita hän johtaa takaa-ajossa – surma ei siis tapahdu vain Lallin ja Henrikin läsnäollen.

Lalli-Pukki-MissaleAboense.jpg
Kuva: vuoden 1488 Missale Aboense -teoksessa suomalaista Lallia symboloi pukkivaakuna. Samantyyppinen pukki nähdään myös Helsinglandin maakunnan ja Stenbock-suvun vaakunoissa.

2000-luvun alussa oli muodissa poliittisten suhtanteiden mukaisesti selitellä ettei ensimmäistä ristiretkeä koskaan tapahtunut ja maamme kristillistyneen rauhanomaisesti. Hyvä esimerkki ajan poliittisesta agendasta on Paavo Lipposen vuoden 2008 huomiot Suomen liittämisestä Ruotsin alaisuuteen (linkki). Kuitenkin vuonna 2009 uutisoitiin, että piispa Henrikiin assossioitu pääkallo oli ajoitettu noin noin vuoteen 1160 jKr – ollen täydellinen vastine piispa Henrikille joka surmattiin joskus vuoden 1155 tai 1156 jKr jälkimainingeissa. Tutkimuus siis puolsi ajatusta, että Lallin ja Henrikin taustalla on oikea keskiaikainen tapahtuma.


Yhteenveto[edit | edit source]

Kalevalaisten sankareistä tiedetään seuraavaa:

  • osa nimistä esiintyy kuningas- ja päällikköniminä Itämeren alueella (Lemminkäinen, Pukit)
  • osa hallitsijanimistä säilyi vielä kristilliselle ajalle käyttöniminä ja perimätieto tietää kertoa myös osalle pakanasuvuista kristillisen ajan nimen (Väinämöinen, Ilmarinen; Savo, Uusimaa)
  • osa hallitsijanimistä voi olla titteleitä tai sukupolvesta toiseen toistuvia kuninkaallisia nimiä, ei yksittäisen henkilön erisnimiä (islantilaiset, suomalaiset)
  • hallitsijanimissä on vahva luonnonvoimien teema, noudattaen suomalaiskansoille tyypillistä nimistöä (… kuten nykyäänkin: presidentti Niinistö, poliitikko Halla-aho, säämies Ilmari Pouta)
  • Suomen kuninkaisiin viittaavia mainintoja tunnetaan germaanikulttuurin piiristä 400-luvulta jKr, osoittaen ettei tarinoita keksitty keskiajan Islannissa tai myöhemmin ns. ”goottilaisen” kirjallisuuden aikakaudella – mikä on terminä harhaanjohtava: alkuperäiset gootit ajattelivat päämiestensä ja -naistensa polveutuvan suomalaiskuninkaista ja kutsuivat valtakuntaansa virolais-suomalaisella Oium-nimellä.
Retrieved from "https://leveli.fi/historia/index.php?title=Ristiretkiajan_Suomi&oldid=23093"