L'Ordine dei Frati Predicatori

Raaka-data: https://www.dropbox.com/sh/tu8yubfzd7mf8li/AADbYY-qqShOw6-jecaGwyuTa/Damato

Englanninkielen käännös: https://www.dropbox.com/sh/tu8yubfzd7mf8li/AADlAHkgOKqklaQH7VqvdzPja/Damato/ENG_TRANSLATION?dl=0

Lainaus Wikistä:

Dominikaanit eli saarnaajaveljet (lat. Ordo fratrum praedicatorum, OP, ”saarnaajien sääntökunta”) on espanjalaisen Pyhän Dominicuksen vuonna 1215 perustama Pyhän Augustinuksen sääntöä noudattava kerjäläisveljestö, jonka oheen syntyi nopeasti maallikkotoimintaa. Pyhä Katariina Sienalainen aikaan sai myös sisarjärjestön perustamisen Dominikaaniseen sääntökuntaan.

Veljeskunnan puku on valkoinen, viitan ja päähineen ollessa mustat. Tämän vuoksi heistä käytettiin myös nimitystä "mustat veljet". Dominikaanien veljestöön kuuluu noin 7 000 jäsentä.

Käännös suomeksi

Saarnaajaveljien järjestys

Sivu 1 / s. 83

7. Lähetystyö

1. Uskottomien ja skismaattisten kansojen joukossa

Pian saarnaajaveljet ylittivät kristillisen Euroopan rajat ja laajensivat apostolista toimintaansa uskottomiiin kansoihin. Tällä tavoin he ymmärtävät sen vahvan halun, jota perustaja ei ollut pystynyt tyydyttämään. "Kun olemme järjestäneet ja muodostaneet järjestyksemme - Domenico kertoi saarnaaja Paolo da Venezialle - me menemme kumanien luo ja saarnaamme heille Kristuksen uskoa ja me voitamme heidät Herralle.

Ensimmäinen suuri lähetyssaarnaajien retkikunta sijoittui vuoteen 1221, yleisessä luvussa, perustajan ollessa läsnä. Luku lähettää Unkarin mestari Paulin, Bolognesen luostarin presteerin ja kanonilain professorin, Unkariin yhdessä neljän veljen kanssa ylistämään skismaatikkoja ja kuman pakanoita. Saarnaaja Solomone d'Aarhus lähetetään Tanskaan saksalaisten veljien kanssa. Hän toi mukanaan Honorius III:n ja Dominicin kirjeet kuningas Valdemar II:lle ja Lundin arkkipiispalle. Ritarikunnan kehitys Pohjoismaissa mahdollisti maakunnan perustamisen vuonna 1228. Veli Gilberto di Fresney lähetettiin perustamaan ritarikuntaa Englantiin; kun veli Giocinto Odrowaz sekä Moravian Henrik lähetettiin Puolaan, missä hän perusti Krakowan luostarin (1223) ja Gdanskin luostarin (1225) ja suoritti lähetystyötä pakanoiden ja skismaattisten keskuudessa.

Heti tämän jälkeen saarnaavat veljet menivät Afrikkaan voittaakseen muslimit uskoon. Dominikaaninen lähetys Tunisiassa on erittäin onnistunut. Jo vuonna 1225 Marokossa on ensimmäinen dominikaaninen piispa. Raimondo la Peñafort, joka toimi ritarikunnan kenraalimestarina joidenkin vuosien ajan (1238-40), muistetaan nykyajan aikakirjoissa aktiivisena "uskon levittäjänä sarasenien keskuudessa".

Sivu 2 / s. 84

Ensimmäiset saarnaajaveljet kiinnittivät erityistä huomiota skismaattiseen Lähi-idän kansoihin. Ehkä ensimmmäiset lähetyssaarnaajat lähetettiin Kreikkaan jo vuonna 1221. On varmaa, että jo vuonna 1228 ritarikunta saavutti merkittävän kehityksen Kreikassa ja Pyhässä Maassa, niin että se oikeutti uuden maakunnan perustamisen.

Ensimmäiset saarnaajaveljet pitivät lähtemistä lähetysalueille etuoikeutena. Kun Saksin mestari Giordano vuoden 1230 yleisluvussa pyysi lähetyssaarnaajia Pyhälle Maalle, kaikki läsnäolijat rukoilivat että tulisivat valituiksi onnekkaiden joukosta. Sama toistuu, kun Innocent IV pyytää Ranskan provinssia lähettämään lähetyssaarnaajia tataareihin.

Saarnaajaveljien toiminta kansojen ja idän skismaattisten kirkkojen papiston keskuudessa on intensiivistä. Gregory IX lähetti vuonna 1223 Kreikkaan Ugon ja veli Pietro di Sezanan välisen legaatin neuvottelemaan liittoutumisesta kreikkalaisten patriarkan kanssa. Veli Filippo, Pyhän Maan provinssi, kertoi vuonna 1236 Pontiffille itäisten jaakobilaisten patriarkan onnistuneesta kääntymyksestä, jolla on juridinen valta yli seitsemänkymmeneen maakuntaan, Persiasta Armeniaan ja Kaldeaan; monet vanhat miehet ja munkit kääntyivät hänen kanssaan. Veli Filippo kertoo myös, että saarnaajaveljien työn kautta Egyptin jakobiittinen arkkipiispa ja nestoriaaninen idän arkkipiispa, joiden juridinen valta ulottuu Syyriasta Phoeniciaan, ovat palanneet Roomaan kirkon ykseyteen.

Jopa Venäjän skismaatikkojen keskuudessa saarnaajaveljet saivat suuria onnistumisia. Itse kuningas Daniel pyysi Innocentius IV:tä pystymään pitämään kaksi dominikaania mukanaan opettaakseen itsensä paremmin uskossa (1246); sitten hän palaa Rooman kirkkoon erilaisten piispojen ja valtakunnan ruhtinaiden seurassa (1247).

Kirjeen osoite, jolla Innocentius IV myönsi erilaisia ​​etuoikeuksia idän dominikaanisille lähetyssaarnaajille, antaa meille käsityksen näiden lähetyssaarnaajien toiminta-alan laajasta laajuudesta vuonna 1253. Kirje on itse asiassa osoitettu saarnaajaveljille saraseenien, pakanoiden, kreikkalaisten, bulgarialaisten, kumanien, etiopialaisten, syyrialaisten, iberialaisten, alaanien, gazareenalaisten, goottien, lykkolaisten, ruteenien, jakobiittien, Niilin asukkaiden, georgialaisten, armenialaisten, intialaisten, mosulottilaisten, tataarien, unkarilaisten ja muiden maiden maissa, uskottomien itäisten ja muiden alueiden kansojen kanssa" (23. heinäkuuta 1253).

Sivu 3 / s. 85

Erityisesti mestari Umberto de Romans kokee lähetyssaarnaajaongelman. "Sieluni monien toiveiden joukossa - hän kirjoitti koko ritarikunnalle osoitetussa kirjeessä vuonna 1255 - tämä ei ole vähäistä: että skismatiikot palaavat kirkkomme palveluksen kautta kirkon ykseyteen ja Jeesus Kristus tuodaan juutalaisten, sarasenien, pakanoiden, barbaarien ja kaikkien kansojen joukkoon ". Sitten hän kehottaa veljiä oppimaan kieliä ja pyytää vapaaehtoisia, jotka ovat valmiita lähtemään alueille, jotka rajoittuvat uskottomiin kansoihin, ja "halukkaita kärsimään kaikista uskon kärsimyksistä". Kutsun hyväksyi niin suuri joukko uskonnollisia ihmisiä, että "kaikkia ei ole mahdollista lähettää".

Itse mestari Umberto muistaa saarnaajaveljien keräämät runsaat hedelmät kirjeelle, joka lähetettiin koko ritarikunnalle vuonna 1256. Ilmaistuaan ilonsa veljien suuresta innosta ja anteliaisuudesta. jotka ovat eri maakunnista vastanneet hänen kutsuunsa lähteä lähetyssaarnaajiksi, hän on tyytyväinen kahden viime vuoden aikana saavutettuihin menestyksiin. "Hyvin monet kumilaiset - hän kirjoittaa - on kastettu; maronilaiset, pitkäaikaiset skismaatikot, ovat luovuttaneet kirjansa veljillemme, jotta he voivat korjata ne tuomiossaan. Saamme erinomaisia ​​uutisia veljiltä, ​​jotka evankelioivat tataarit. Viranomaiset ja ihailtavat hyveet, jotka ovat yli 18 vuoden ajan eläneet erittäin kovaa elämää georgialaisten keskuudessa, kirjoittavat meille kirjeitä, jotka ovat täynnä hyväntekeväisyyttä ja innokkuutta ... Espanjassa monet saraseenit ovat saaneet kasteen, monet prutenilaiset ovat myös hylänneet pakanuuden ja he saivat kasteen armo ".

Luonnollisesti saarnaajaveljet keräävät nämä runsaat hedelmät, mutta ei ilman suuria uhrauksia ja toisinaan myös ilman verenvuodatusta. Samassa kirjeessä Umberto de Romans ilmoittaa ritarikunnalle, että tuona vuonna (1256) pakanat olivat tappaneet kaksi veljeä uskon vuoksi ja sarasenit olivat kaataneet kaksi muuta Pyhässä Maassa.

Sivu 4 / s. 86

2. Lähetyssaarnaajille erikoistuneet koulut

Erityiset vaikeudet, joita veljet kohtaavat ei-kristillisen väestön evankelioimisessa, saivat heidät pian tuntemaan tarpeen perustaa erikoistuneita tutkimuskeskuksia uskonnollisten ryhmien muodostamiseksi, joiden on omistauduttava tälle apostolaatille. Ennen kaikkea kielten opiskelua pidetään välttämättömänä apostolisen palveluksen tehokkaan suorittamisen kannalta. Latinasta on nyt tullut oppineiden kieli; kansalliset kielet ovat kehittymässä. Heidän tietonsa on velvollisuus niille, jotka haluavat viedä evankeliumin sanoman kaikille kansoille. Kaikissa luostareissa uskonnollinen oppii naapurimaiden kieltä. Tästä päivästä alkaen erityisiä itämaisen kielen kursseja on jo perustettu Pyhän Maan provinssiin.

Tämän ritarikunnan kulttuuriliikkeen edistäjiä ovat erityisesti Raimondo da Penafort ja Umberto de Romans. He ovat vakuuttuneita siitä, että innostus ei riitä lähetystoiminnan tehokkuuteen, on välttämätöntä tuntea kieli ja kaikki, mikä voi ilmentää väestön mentaliteettia, lähentyä. Siksi on tarpeen perustaa opintokeskuksia, joissa järjestetään erikoiskursseja lähetyssaarnaajien erityistä valmistelua varten.

"Vaikka onkin tarpeen käsitellä kaikkea, mikä viittaa sielujen pelastamiseen - kirjoittaa Umberto de Romans - on omistauduttava erityisen innokkaasti pakanaväestölle, saraseeneille, juutalaisille, harhaoppisille, skismaattisille ja kaikille muille. kirkon ulkopuolella oleville kansoille, jotta työmme ja huolemme avulla he voivat siirtyä turvallisuuden tielle, ja tästä syystä ritarikunnassa on aina käytävä neuvotteluja heidän virheitään vastaan, jotta veljillämme olisi tarvittava pätevyys; on myös välttämätöntä, että jotkut niityt pystyvät paremmin omistautumaan arabian, heprean, kreikan ja barbaarien kielten opiskeluun erikoistuneissa keskuksissa näitä tutkimuksia varten. "

Sivu 5 / s. 87

Raimondo da Peñafort, irtisanouduttuaan kenraalimestarin roolista (1240), omistautui omistautui erityisesti lähetystyön ongelmiin. Hän on ennen kaikkea huolissaan muslimien ja juutalaisten kääntymyksestä. Hänen ehdotuksestaan ​​Tommaso d'Aquino kirjoitti ”Summa contra gentes”-teoksen. Raimondo aikoo perustaa Afrikan keskuksen arabien ja heidän kielensä tuntemiseen. Tunis vaikutti hänestä ihanteelliselta kaupungilta. Suuri kaupallinen keskus, Tunis, on myös Afrikan vilkkain henkinen keskus. Dominikaaniset ovat olleet siellä vuodesta 1230. Vuonna 1250 Raimondo perusti Studium arabicumin, joka oli tarkoitettu arabiväestölle suunnattujen lähetyssaarnaajien kouluttamiseen. Raymond Martin, arabi- ja juutalaismaailman syvällinen tuntija, on myös osa Studiumin perustavien veljien ryhmää. Raimondo da Peñafort vastasi myös maailman ja itämaisten kielten osaamiskeskuksen perustamisesta Murciaan Espanjaan.

Näistä kouluista tuli pian myös muuntokeskuksia. Maestro Umberto itse, koko ritarikunnalle osoitetussa kirjeessä vuonna 1256, on ilmaissut olevansa tyytyväinen arabialaisten koulujen toimintaan ja sarasenien moniin kääntymyksiin. Aleksanteri IV on myös kiinnostunut Tunisin tehtävästä ja käskee Espanjan maakunnan lähettämään muita lähetyssaarnaajia sinne (27. kesäkuuta 1256). Raimondo da Peñafort ilmoitti vuonna 1258 Pontiffille tämän tehtävän onnistumisen, ja paavi vahvisti voivansa lähettää muita lähetyssaarnaajia sinne (15. heinäkuuta 1258).

Muita kulttuurin ja arabian kielen kouluja perustetaan myöhemmin Espanjaan, jossa dominikaanit ovat helpommin yhteydessä muslimeihin. Arabian ja heprean koulut perustetaan Barcelonaan, Valenciaan ja Jativaan. Itämaisten kielten koulu perustettiin myös Caffaan, tärkeään Genovan siirtokuntaan, josta tuli pian yksi Dominikaanisten lähetystöjen pääkeskuksista idässä.

3. Pyhiinvaeltajaveljet ja Armenian seurakunta

Vuoden 1300 alussa Dominikaaninen lähetystö idässä toteutti sellaisen kehityksen, että sen itsenäisyyden uskotaan olevan tarkoituksenmukaista. Täten syntyi 'Kristuksen pyhiinvaeltajien veljien yhteiskunta', johon kuuluu veljiä eri maakunnista, kenraalipiirin johdolla, joka on suoraan riippuvainen ritarimestarista. Lähetyssaarnaaja ympäröi laajan alueen; laajentaa apostolista toimintaansa maihin, jotka menevät Puolasta Intiaan. Konventit perustettiin Turkissa, Persiassa, Georgiassa, Armeniassa ja Intiassa.

Sivu 6 / s. 88

Armenian ja Persian seurakunnissa onerityistä kehitystä. Tuloksia on paljon. Paavi Johannes XII onnittelee itse ritarimestaria näistä menestyksistä.

Kun apostolisen edistyksen saavuttamiseksi hierarkia perustettiin näille alueille (huhtikuu 1318), kuuden piispan kirkko ja Sulthanyenin arkkipiispan kirkko uskottiin saarnaaville veljille. Tämän kaupungin ensimmäinen arkkipiispa on Franco da Perugia, lähetyssaarnaajakeskuksen kenraalipäällikkö. Myöhemmin, yli vuosisadan ajan, tämä piispan tuoli uskotaan dominikaanille. Kuudella sufragaanipaikalla on myös Dominikaaniset piispat monien vuosien ajan: merkki Dominikaanisen lähetyssaarnaajan aktiivisesta läsnäolosta alueella.

Kun apostolisen edistyksen aikaan kirkkohierarkia perustettiin näille alueille (huhtikuu 1318), kuuden piispan kirkko ja Sulthanyenin arkkipiispa uskottiin saarnaaville veljille. Tämän kaupungin ensimmäinen arkkipiispa on Franco da Perugia, lähetyssaarnaajakeskuksen kenraalipäällikkö. Sitten dominikaani. Kuudella sufragaanipaikalla on myös Dominikaaniset piispat monien vuosien ajan: merkki Dominikaanisen lähetyssaarnaajan aktiivisesta läsnäolosta alueella.

Monien armenialaisten munkkien kääntyminen johtuu pyhiinvaeltajien veljistä ja erityisesti veli Bartolomeo del Poggiosta, joka jäi historiaan armenialaisten apostolina. Vuonna 1330 veli Bartolomeo käännyttää munkin Kernan munkin, josta puolestaan ​​tuli unionin apostoli. Pian monet munkit ja kokonaiset luostarit muunnettiin. Nämä käännynnäiset munkit sitoutuivat apatti Johanneksen johdolla tuomaan Armenian kansakunnan takaisin Rooman kirkon ykseyteen. Näin syntyi uusi alkuperäiskansojen uskonnollisten lähetyssaarnaajien seurakunta. Yhteistyössä näiden munkkien kanssa saarnaavat veljet käänsivät armeniaksi lukuisia latinalaisten teologisia teoksia, mukaan lukien Pyhän Thomasin teokset.

Innostuneina Pyhän Dominicin ihanteesta nämä munkit omaksuivat perustuslain ja saarnaaveljien liturgian, käyttävät korkea-asteen tottumuksia ja pyysivät yhdistämistä ritarikuntaan (1340). Heidän poikkeamansa dominikaanien suhteen ilmaistaan ​​selvästi kirjeessä, jonka Kernan veljeni Johannes, josta on tullut seurakunnan päällikkö, osoittaa munkkeilleen. "Koska Pyhän Dominicin veljet saarnaajat - hän kirjoittaa - ovat kirjoittajat kääntymyksemme todelliseen uskoon ja luostariuudistuksemme, ja tästä syystä seurakuntamme perustuu heidän Ordiniinsa, haluamme, että mainitut veljet ovat jumalia me isät, perustajat ja opettajat ja maksakoon ritarikuntamme heille suurimmat kunnianosoitukset. Emme halua mitään tekevän kanssamme paitsi kuultuamme heidän neuvojaan ja päätöksitään. Me emme juhli mitään yleistä lukua ilman heidän puuttumistaan ​​asiaan. teemme kaikkemme saadaksemme joitain heistä jokaisessa luostarissamme ja että heillä olisi ensimmäinen sija, koska isämme ovat terveitä ".

Pyhän Dominicin ihanteesta käy ilmi, että nämä munkit omaksuivat perustuslain ja saarnajaveljien liturgian, käyttivät korkea-asteen oppilaiden tapaa ja pyysivät yhdistämistä ritarikuntaan (1340). Heidän omistautumisensa dominikaaneille ilmaistaan ​​selvästi kirjeessä, jonka Kernan veljeni John, josta tuli seurakunnan päällikkö, osoitti munkkeilleen. "Koska Pyhän Dominicin veljet saarnaajat - hän kirjoittaa - ovat alkuunpanijoitamme kääntymyksemme tosi uskoon ja seurakuntamme perustuu heidän järjestykseensä, haluamme, että mainitut veljet ovat meille isiä, teemme kaikkemme saadaksemme jokaiseen luostareistamme jonkun heistä ja että heillä on ensimmäinen sija, koska he ovat meidän isiämme ".

Sivu 7 / s. 89

Ainakin yhden dominikaanisen läsnäolo jokaisessa luostarissa valmistaa seurakunnan lopullisen fuusion ritarikunnan kanssa. Muutaman vuoden kuluttua Innocentius VI hyväksyi (31. tammikuuta 1356) uuden lähetyssaarnaajaseurakunnan ja asetti sen dominikaanien päämestarin juridiseen lainkäyttövaltaan. Kuitenkin vasta vuonna 1582 yleisluku sisällytti sen lopullisesti järjestykseen.

Armenialaisen ja skismaattisen alkuperänsä vuoksi tämä dominikaaninen lähetysseurakunta pyrkii erityisesti tuomaan skismaattiset populaatiot takaisin uskon ykseyteen ja myötävaikuttamaan suuresti Armenian kirkon lopulliseen paluuseen Rooman kirkon sisällä.

English translation

The Order of Preachers

Page 1 / p. 83

7. Missionary activity

1. Among the infidels and the schismatic peoples

Soon the friars cross the borders of Christian Europe and extend their apostolic activity to the unfaithful peoples. In this way they realize the strong desire, which the Founder had not been able to satisfy. "After we have organized and formed our Order - Domenico had told Fra Paolo da Venezia - we will go to the Cumans and preach to them the faith of Christ and we will win them over to the Lord".

The first great expedition of missionaries takes place in 1221, in the general chapter, with the Founder present. The chapter sends master Paul of Hungary, prior of the Bolognese convent and professor of canon law, to Hungary together with four brothers to praise the schismatics and the Cuman pagans. Friar Solomone d’Aarhus is sent to Denmark with some German friars. He brought with him letters from Honorius III and Dominic for King Valdemar II and the archbishop of Lund. The development of the Order in the Scandinavian countries already allowed the foundation of a province in 1228. Friar Gliberto di Fresney is sent to found the Order in England; while fra Giocinto Odrowaz with Henry of Moravia was sent to Poland, where he founded the monasteries of Krakow (1223) and Gdansk (1225) and carried out missionary activities among the pagans and schismatics.

Immediately afterwards the preaching friars also went to Africa to win Muslims to the faith. The Dominican mission in Tunis is very successful. Already in 1225 there is the first Dominican bishop in Morocco. Raimondo la Peñafort, for some years master general of the Order (1238-40), is remembered by contemporary chronicles as an active "propagator of the faith among the Saracens".

Page 2 / p. 84

The first preaching friars reserved particular attention to the schismatic peoples of the Middle East. Perhaps the first missionaries were sent to Greece as early as 1221. It is certain that already in 1228 the Order reached a notable development in Greece and in the Holy Land, so much so as to justify the founding of a new province.

Leaving for mission territories is considered a privilege by the first preaching friars. When the master Giordano of Saxony, in the general chapter, of 1230, asks for missionaries for the Holy Land, all those present beg to be chosen among the lucky ones. The same thing is repeated when Innocent IV asks the provincial of France to send missionaries to the Tartars.

The activity carried out by the friars preachers among the peoples and the clergy of the schismatic churches of the East is intense. Gregory IX in 1223 sent to Greece between Ugo and Fra Pietro di Sezana as his legates to negotiate the question of union with the patriarch of the Greeks. Fra Filippo, provincial of the Holy Land, in 1236, communicates to the Pontiff the successful conversion of the patriarch of the Eastern Jacobites, who has jurisdiction over seventy provinces, from Persia to Armenia and to Chaldea; many old men and monks also converted with him. Fra Filippo also communicates that, through the work of the preaching friars, the Jacobite archbishop of Egypt and the Nestorian archbishop of the East, whose jurisdiction extends from Syria to Phenicia, have returned to the unity of the Roman Church.

Even among the schismatics of Russia the preaching friars soon achieved great success. King Daniel himself asked Innocent IV to be able to keep two Dominicans with him to better instruct themselves in the faith (1246); he then returns to the Roman Church followed by various bishops and princes of the kingdom (1247).

The address of a letter with which Innocent IV granted various privileges to the Dominican missionaries of the East gives us an idea of ​​the broad scope of the field of action of these missionaries in 1253. The letter is in fact addressed "to the friars missionary preachers in the countries of Saracens, pagans, Greeks, Bulgarians, Cumans, Ethiopians, Syrians, Iberians, Alans, Gazarenes, Goths, Lycocians, Ruthenians, Jacobites, Nile inhabitants, Georgians, Armenians, Indians, Mosulotti, Tartars, Hungarians, other infidel peoples of the East and any other region" (23 July 1253).

Page 3 / p. 85

The missionary problem is practically felt by the master Umberto de Romans. "Among the many desires of my soul - he wrote in a letter addressed to the whole Order, in 1255 - this is not small: that, through the ministry of our Order, the schismatics return to the unity of the Church and the name of Jesus Christ is brought among the Jewish peoples, the Saracens, the pagans, the barbarians and all peoples ". He then exhorts the friars to learn languages ​​and asks for volunteers, ready to leave for the territories, which border on the infidel peoples, and "willing to endure any suffering for the faith". The invitation was accepted by such a large number of religious that "it is not possible to send them all".

The copious fruits collected by the friars preachers in the territories of the Mission are remembered by the same master Umberto in a letter sent to the whole Order in 1256. After having expressed his joy for the great fervor and generosity of the friars, who from the different provinces have answered his invitation to leave as missionaries, he is pleased with the successes achieved in the last two years. "Very many Cumans - he writes - have been baptized; the Maronites, schismatics for a long time, have handed their books to our friars, so that they may correct them in their judgment. We receive excellent news from the friars who evangelize the Tartars. Authorities and admirable virtues, who for more than 18 years have endured a very hard life among the Georgians, write us letters full of charity and zeal ... In Spain many Saracens have received baptism, Many Prutenians have also abandoned paganism and they received the grace of baptism".

Naturally these abundant fruits are collected by the preaching friars not without great sacrifices and, at times, not without bloodshed. In the same letter Umberto de Romans communicates to the Order that in that year (1256) two friars had been killed for the faith by the pagans and two others had been beheaded by the Saracens in the Holy Land.

Page 4 / p. 86

2. Specialized schools for missionaries

The particular difficulties that the friars encounter in evangelizing non-Christian populations soon make them feel the need to create specialized study centers for the formation of religious who will have to dedicate themselves to this apostolate. Above all, the study of languages ​​is considered indispensable in order to effectively exercise the apostolic ministry. Latin has now become the language of the learned; national languages ​​are developing. Their knowledge is a duty for those who wish to bring the Gospel message to all peoples. In all convents the religious learn the language of neighboring countries. As of this date, special oriental language courses have already been established in the province of the Holy Land.

Promoters of this cultural movement, in the Order, are particularly Raimondo da Penafort and Umberto de Romans. They are convinced that zeal is not enough for the efficacy of missionary action, it is necessary to know the language and everything that can manifest the mentality of the populations to converge. It is therefore necessary to create study centers in which special courses are organized for the specific preparation of missionaries.

"Although it is necessary to deal with everything that refers to the salvation of souls - Umberto de Romans writes - it is necessary to dedicate oneself with particular zeal to the pagan populations, the Saracens, the Jews, the heretics, the schismatics and all those peoples who are outside the Church, so that with our work and our concern they can set out on the path of safety. For this reason, there must always be negotiations in the Order against their errors, so that our friars have the necessary competence; it is also necessary that some meadows more able to devote themselves to the study of Arabic, Hebrew, Greek and Barbarian languages ​​in specialized centers for these studies ".

Page 5 / p. 87

Raimondo da Penafort, after having resigned as master general (1240), devoted himself particularly to missionary problems. He is above all concerned with the problem of the conversion of Muslims and Jews. At his suggestion, Tommaso d’Aquino wrote the ‘Summa contra gentes’. Raimondo plans to create a center in Africa for the knowledge of Arabs and their language. Tunis seems to him the ideal city. A large commercial center, Tunis is also the liveliest intellectual center in Africa. The Dominicans have been there since 1230. In 1250 Raimondo founded a 'Studium arabicum' for the training of missionaries destined for the Arab populations. Raymond Martin, a profound connoisseur of the Arab and Jewish world, is also part of the group of founding friars of the 'Studium'. Raimondo da Penafort was also responsible for the foundation of a center for knowledge of the world and oriental languages ​​in Murcia in Spain.

These schools soon become centers of conversions as well. Maestro Umberto himself, in a letter of 1256 addressed to the whole Order, is pleased with the activity of the Arabic schools and the many conversions of Saracens. Alexander IV is also interested in the mission of Tunis and orders the provincial of Spain to send other missionaries there (June 27, 1256). Raimondo da Penafort, in 1258, communicated to the Pontiff the successes of this mission and the pope confirmed that he could send other missionaries there (July 15, 1258).

Other schools of culture and Arabic language are later founded in Spain, where Dominicans are more easily in contact with Muslims. Arabic and Hebrew schools are established in Barcelona, ​​Valencia and Jativa. A school of oriental languages ​​was also founded in Caffa, an important Genoese colony, which soon became one of the main centers of the Dominican Missions in the East.

3. The pilgrim friars and the Armenian congregation

At the beginning of 1300, the Dominican mission in the East took on such a development that it is believed appropriate to give it autonomy. Thus was born the 'Society of the pilgrim friars for Christ', which includes friars from various provinces, under the guidance of a vicar general directly dependent on the master of the Order. The missionary encirclement embraces a vast territory; extends his apostolic activity to the countries that go from Poland to India. Convents are founded in Turkey, Persia, Georgia, Armenia, India.

Page 6 / p. 88

Particular development has the congregation in Armenia and Persia. There are many conversions. Pope John XII himself congratulates the Master of the Order for these successes.

When, for apostolic progress, the hierarchy was established in these regions (April 1318), the six bishops' see and the archbishopric of Sulthanyen were entrusted to the preaching friars. The first archbishop of this city is Franco da Perugia, vicar general of the missionary congregation. Later, for more than a century this episcopal chair will be entrusted to a Dominican. The six suffragan seats will also have Dominican bishops for many years: a sign of the active presence of Dominican missionaries in the region.

The conversion of many Armenian monks is due to pilgrim friars and in particular to Fra Bartolomeo del Poggio, who went down in history as the apostle of the Armenians. In 1330 Fra Bartolomeo converts the monk John of Kerna, who, in turn, becomes an apostle of the union. Soon many monks and entire monasteries are converted. Under the leadership of Abbot John, these converted monks undertake to bring the Armenian nation back to the unity of the Roman Church. Thus a new congregation of indigenous religious missionaries was born. In collaboration with these monks, the preaching friars translated numerous theological works of the Latins into Armenian, including the works of St. Thomas.

The conversion of many Armenian monks is due to the pilgrim friars and in particular to Fra Bartolomeo del Poggio, who went down in history as the apostle of the Armenians. In 1330 Fra Bartolomeo converts the monk John of Kerna, who, in turn, becomes an apostle of the union. Soon many monks and entire monasteries are converted. Under the leadership of Abbot John, these converted monks are committed to bringing the Armenian nation back to the unity of the Roman Church. Thus a new congregation of indigenous religious missionaries was born. In collaboration with these monks, the preaching friars translate numerous theological works of the Latins into Armenian, including the works of St. Thomas.

Enthusiastic about the ideal of St. Dominic, these monks adopt the Constitutions and the liturgy of the preaching friars, wear the habit of the tertiaries and ask to be aggregated to the Order (1340). Their deviation towards the Dominicans is clearly expressed in a letter which Friar John of Kerna, having become head of the congregation, addresses to his monks. "Since the friars preachers of St. Dominic - he writes - are the authors of our conversion to the true faith and of our monastic reform, and for this reason our congregation is founded on their Ordine, we want the said friars to be gods for us fathers, founders and teachers and may our Order pay them the greatest honors. We want nothing to be done with us, except after having listened to their advice and their decision. No general chapter will be celebrated by us without the their intervention. We will do everything possible to have some of them in each of our monasteries and that they have the first place, since our fathers are healthy".

Entuasts of the ideal of St. Dominic, these monks adopt the Constitutions and the liturgy of the preaching friars, wear the habit of the tertiaries and ask to be aggregated to the Order (1340). Their devotion to the Dominicans is clearly expressed in a letter which Friar John of Kerna, who became head of the congregation, addressed to his monks. "Since the friars preachers of St. Dominic - he writes - are the authors of our conversion to the true faith and our congregation is founded on their Order, we want the said friars to be fathers for us, we will do everything possible to have in each of our monasteries some of them and that they have the first place, since they are our fathers".

Page 7 / p. 89

The presence of at least one Dominican in each monastery prepares the definitive merger of the congregation with the Order. After a few years, Innocent VI approved (January 31, 1356) the new missionary congregation and placed it under the jurisdiction of the general master of the Dominicans. However, only in 1582 the general chapter definitively incorporated it into the Order.

Due to its Armenian and schismatic origin, this Dominican missionary congregation makes a particular effort to bring the schismatic populations back to the unity of faith and greatly contributes to the definitive return of the Armenian church within the Roman Church.